Sarkasmi, lempilajini. Acutassa oon joutunu käymään kaksi kertaa nyt viikon sisällä. Sairauslomalla (taas) ja ollu niin kamalia oloja että pelkkä oleminenkin sattuu. Fyysinen kipeys saa aikaan myös helposti henkisen puolen romahtamisen. Tai en voi puhua romahtamisesta mutta äärimmäisestä ahdistuksesta ja päämäärättömyydestä. Oon kiukutellu syyttä (kohdistan tän kaiken yhteen viattomaan ystävääni joka on huolissaan ja yrittää vain auttaa) ja mielialat on aaltoillu. Oon huomannut että oon ollut pitkään tyytymätön omaan elämääni joka saralla. Työpuoli, sosiaaliset suhteet, fyysinen olo, ulkonäkö, paikkakunta, tämä yksinäisyys. Sairastelu tekee vielä olon tosi kurjaksi ja monet lääkekuurit päällekkäin + niiden sivuoireet saavat mut hirviöksi. Ja kun oikeasti ymmärtää olevansa yksin. Kun tarvitsisi apua koiran ulkoilutukseen, apteekissa käymiseen ja jopa vessapaperin hakemiseen kaupasta niin tuntee olonsa hylkiöksi ja turhautuneeksi kun ei ole ketään keneltä pyytää apua. Toinen vanhemmista on sairaalassa ja toinen muutti juuri ulkomaille eivätkä he edes ole tietoisia tilanteestani. Tällaisessa tilanteessa tekee mieli heittää hanskat tiskiin ja todeta ettei tämä maailma ole minua varten. 

Ennen kävin kesäisin rullaluistelemassa, uimassa, puuhailimme kavereiden kanssa kaikkea ulkona, söimme mansikoita viltin päällä nurmikolla, kävimme festareilla ja teimme kaikkea. Jos aurinko paistoi ulkona, olin siellä. Minua ahdisti olla sisällä jos aurinko paistoi. Mikä on muuttunut? Päivästä toiseen tätä samaa, sälekaihtimet kiinni selailen nettiä ja napsin vahvoja lääkkeitä. Meinaa taju lähteä pienenkin lenkin jälkeen tuolla ulkona kun on niin huono olo. Mistä mä nautin? Niin hullulta kun se kuulostaakin niin en tällä hetkellä mistään. En jaksa enää edes haaveilla ja unelmoida, asettaa tavotteita. En usko enää elämääni ja satutan itseäni vain unelmoimalla ystävistä, puolisosta ja tyydyttävästä urasta tai koulutuksesta. Usko kaikkeen hyvään on mennyt. Olen katkeroitunut ihminen ja vihaan tätä tunnetta, se syö ihmistä. Näen kamalia painajaisia, jopa ystävistäni että menetän heidätkin ja he ovat minulle todella vihaisia. Näen että minut ammutaan. Nyt tuli haave pitkästä aikaa kun pidättelen kyyneleitäni. Voi kun olisin vielä lapsi ja minusta välitettäisiin. Ja minä välitin. Haaveilin. Elin. 

Ihmettelen kun kävijämäärät ovat blogissani (minun näkökulmastani) suuria. Ketä näitä postauksia jaksaa oikeasti lukea ja miksi? Olisi mahtava saada jotain vastakaikua sieltä, se tuntuisi todella suurelta asialta. Nyt vaan kirjoitan, tuntuu että nämä ovat kuin ajatuksia. Ketään ei näe tai kuule niitä mutta silti numerot kertovat että joku näitä lukee. Olisi mukava jos jättäisitte pienen puumerkin niin tietäisin olenko jo niin sekaisin että luulen että vuodatus näyttää vain että joku tätä lukee vaikka täällä ei oikeasti ketään käykkään.