Taas tuntuu et taju lähtee. Kävelin tänne Hatanpään sairaalalle huomisia juttuja varten. Leposyke taas jotain 150 luokkaa, poltin tupakkaa ja kävely tuntui raskaalta treenisuoritukselta. Jokanen jalannosto maasta teki tiukkaa ja henki ei kulkenut. Matka oli loputon.

 

Nyt juon ed lemon lightia kahviossa ja ootan kyytiä. En ois päässy millää kävelee takas himaan. Täällä on joku pappa vihreässä sairaalan aamutakissa näyttäen siltä ettei ymmärrä yhtään missä mennään. Pari ulkomaalasta naista puhuu kovaan ääneen keskenään ja muutama muu vanhus. Kaikki syövät jotain ja alan miettimään että olisinko mielummin heidän asemassaan. Mitä se ulkonäkö oikein merkitsee? Onko tämä oikeasti sen arvoista? Ruoan tuoksu tuntuu kielletyltä hedelmältä ja olen taas tyytyväinen itseeni että olin sanonut kahvilan myyjälle ''ei muuta kiitos''. Silti pääni huutaa nälkää, mutta sehän on vain tunne. Olen vahvempi kuin se tunne. 

 

Viime yö oli taas outo. Näin unta että söin kreikkalaista salaattia ja leipää jossa oli juustoa päällä. En miettinyt lainkaan kaloreita. Se oli jotenkin vapauttavaa. Kun heräsn, oloni oli ensin tyytyväinen ja jotenkin rauhaisa. Olin syönyt ilman mitään huonoa omaa tuntoa. Sitten havahduin paniikkiin kun aloin miettimään että enhän oikeasti ollut syönyt, olihan se varmasti unta? Meni jonkun aikaa kunnes totesin että se oli vain unta. 

 

Oon miettiny noita lukuja. Mulla on eräs ystävä jonka kroppaa oon aina kadehtinut. Hän on tismalleen yhtä pitkä kuin minä ja tällä hetkellä painamme saman verran. Hän on aina ollut niin ihanan pieni ja hento, olen ihaillut hänen itsekuriaan ja kehoaan. Muistan kuinka lukiossa meillä oli kolmen tytön joukko ja kun olimme ruokalassa. Meidän lukiossa oli yksi tyttö joka oli todella pieni, kadehdittavan pieni. Tämä yksi tyttö sanoi ruokalassa että häntä oksettaa kuinka laiha se eräs lukiolainen oli. Olimme toisen tytön kanssa vain hiljaa. Myöhemmin puhuimme tämän tytön kanssa kuinka me molemmat ihailimme tätä pientä tyttöä ja erityisesti hänen jalkojaan. 

 

Soittelimme tuossa eilen ja en tiedä miten päädyimme tiettyihin pakkomielteisiin mutta tuntui oudolta että jollain muullakin on samantyylisiä ''omituisuuksia'' kuin itsellänikin. Kaikki alkoi siitä kun kerroin että kaupassa on tiettyjä sääntöjä. Esim. jos ostan omenia niin en pysty ostamaan kuin 2 omenaa. Vaikka mieleni tekisi ostaa 3 niin en voi. Jos ostan sokeritonta mansikkakeittoa niin en voi ostaa pepsi maxia. Kaikilla tuotteilla on oma arvonsa ja niitä pitää laskea. Jos ostan esim. klementiinejä niin en taas voi ostaa omenia. Välillä joudun kiertämään pientä lähikauppaani monta kertaa ympäri palauttamassa ruokia joita en voikkaan ostaa. Tuntuu hassulta miten jotkut voivat vain käydä kaupassa ja ostaa mitä haluavat. Jos taas kaupassa ei ole sitä tuotetta mitä haluan niin sitten en osta mitään. En voi lähteä koskaan kauppaan esim. suunnittelematta mitä lähden hakemaan, muuten en osaa ostaa mitään. Yleensä aloitan suunnittelun jo aamulla. 

 

Toisia pakkomielteitä on esim. astiat. Pahinta olisi esim. juoda mukista vettä. Minulla on tietyt lasit ja mukit mistä juon tiettyjä juomia. Mukeissakin itselläni löytyy kaksi mukia joista juon esim. teetä. Muut ovat vieraille. Ja kuulostaa tyhmältä mutta tietyille vieraillekkin laitan kahvia aina tiettyihin mukeihin. Tietyt lasit ovat vedelle ja tietyt esim. pepsi maxille. Energiajuomaa ei voi koskaan kaataa lasiin vaan se täytyy juoda suoraan pullosta. 

 

Television ja tietokoneen äänenvoimakkuudet. Todella raivostuttavia. Televisiossa äänenvoimakkuuden tulee olla parillinen luku ja se täytyy tarkistaa vähän väliä. Varsinkin jos täällä on vieraita niin silloin ahdistaa jos joku säätelee äänenvoimakkuutta. Pahin painajainen olisi jos luku olisi 13. 11 on myös todella paha. Tietokoneella taas luvun pitää olla tasakymmen. 

 

Kotona jos tulee vieraita niin ahdistaa jos he ottavat tyynyjä pois sohvalta. Tai parvekkeella he istuvat väärälle tuolille, en pysty istumaan toisella niistä. Suihkussa käydessä tietyille päiville on eri shampoot ja hoitoaineet. Näitä löytyisi pilvin pimein mutta siinä menisi ikä ja terveys jos alkaisin niitä kaikkia luettelemaan. Hassulta vaan tuntui että tällä ystävälläni oli juuri samanlaisia ''sääntöjä'' kuin itselläni. Hänkään ei ole uskaltanut puhua niistä kenellekkään sillä tunsimme molemmat itsemme hulluiksi kun sanoimme näitä ääneen. 

 

Olipas vapauttavaa taas kirjoittaa. Jos minulla olisi ylimääräistä energiaa niin hakisin lämpöpeiton kaapista mutta tiedän että minua alkaa pyörryttää samantien kun nousen. (Kirjoitin siis postauksen alun Hatanpään sairaalalla ja lopun kotona). Olen ylpeä että selvisin hengissä kotiin tuolta reissulta vaikka siihen monta tuntia menikin. Huomenna on taas se päivä mitä oon pelänny. Kipulääkkeillä mennään.