On niin ihanaa pyöriä itsesäälissä, se on kuin hiekkalaatikko jonne vanhemmat tahallaan unohtivat minut. Hiekkaa on suussa ja tuntuu inhottavalta pureskella sitä. Haluan kaivaa itselleni syvän kuopan ja että ihmiset heittävät hiekkaa päälle niin kauan, että mitään kuoppaa ei huomaakkaan. Hyppikää vielä päällä. Se tuntuu hyvältä.

Tänään on ollut kamala päivä. Eilen vaelsin asunnossani haamuna, törmäilin seiniin ja nukuin. Heräsin painajaisista ja nukahdin uuteen. Tunsin suurta vihaa itseäni kohtaan ja kiukuttelin kaikille. Tiesin sanovani ärsyttäviä asioita, mutta en välittänyt. Kiukuttelin jopa koirilleni, en jaksanut käydä puolta kilometriä pidempää lenkkiä, en ottanut koiraa nukkumaan viereeni. Tämän jälkeen tunnen suurta vihaa kun annan muiden kärsiä vain koska olen surullinen. Parempi jos kaikki vihaisivat minua enkä tutustuisi kehenkään. Tässä vaiheessa siis kaivan itselleni kuoppaa.

Tänään katselin itseäni peilistä kauan. Rumuuden ruumiillistuma itse katsoi sieltä takaisin. Olen paastonnut, olen laihtunut mutta ei se näy missään. Vaatteet alkavat olla suuria, ennen joku takki oli ihonmyötäinen ja nyt se roikkuu päälläni. Silti peilistä tuijottaa maailman rumin ihminen, jolla on 20kg ylimääräistä. Nälkä nälkä nälkä, miksi minulla on nyt nälkä. Vähän aikaa sitten minulla ei ollut edes nälkä, oli helppoa olla syömättä. Nyt ajatuksissani on kokoajan vain ruoka. Jos selviydyn kauppaan, en tiedä mitä uskallan ostaa. Pepsi maxia? En enää sitäkään, luin juuri artikkelin kuinka se lihottaa, kerää enemmän rasvaa elimistöön, suurentaa ruokahalua, turvottaa, jne.. Vesi. Näen itseni peilistä heti isompana kun juon vettä. Se näkyy heti mahassa, joka on valmiiksi jo kuin raskaana olevan, saati sitten jos juon...

Verikokeita, osastolle suosittelua. En suostu, johan sitä on tullut tarpeeksi kulutettua osastopaikkoja tänävuonna. Ja koirat. Ei ne pärjää ilman mua, toinen ehkä mutta toinen ei. Sitäpaitsi sairaalassa ei laihdu. Siellä vaan ahistaa, en ole heikko, en halua olla potilas. En! Vetää suonta, jalat kramppaa, päässä huimaa ja itkettää. En jaksa, olen yksin. Olisi ihana jos olisi ystäviä täällä, perhettä tai sukua. Toisaalta mä olen vaan haitaksi ja myrkytän kaiken. Jopa oman äitini, se mulle on suoraan sanottu.

Soitin juuri veljelleni että olen joulun yksin. Äitiä ja veljeä olisi ollut ihana nähdä, mutta kun muualta kuulee kuinka olen vain haitaksi ja rasite niin taidan jättää väliin. Enhän ole niin itsekäs, että menisin pilaamaan muiden joulun. Mielummin paastoan yksin kotona, nukun sen päivän yli. Ensimmäistä kertaa veljeni sanoi ääneen, että äitini ja hän välittävät minusta. Mulla pääsi itku, mä tiedän. Kaksi ihanaa ihmistä joille toivon vain hyvää. Ja minä en ole hyvää heille, joten parempi heidän on olla ilman minua. Itken verta. 

Haluaisin oikeasti talviunille ja herätä kun toukokuu saapuu. Mä oon niin loppu, etten muista mistä mun piti ees kirjottaa. Tässä vaiheessa heitätte hiekat mun päälle.

Satuttaa itseään? Ei se oo satuttamista, koska oon ansainnu sen. Lihava, lihavampi, minä. Kärsi nälkää lehmä, itke - koska olet sen arvoinen ja eristäydy sillä saastutat kaiken ympärillä olevasi. Näin se menee, hyppikää siis hiekkakasani päällä jotten pääsisi tuhoamaan teitä, pyydän.