Syöminen, eikö sen tarkoitus ole pitää ihminen hengissä? Kuinka se oikeasti voikin vaan olla paljon enemmän, kuinka paljon siihen liittyykään tunteita, häpeää, itseinhoa ja matikkaa? Onko oikeasti olemassa ihmisiä, jotka eivät laske kaloreita? Eivät tunne ollenkaan syyllisyyttä kun syövät? Nosta tassua pystyyn, jos olet tällainen sillä en oikeasti tiedä. Lähipiirissäni bmi-laskuri on totuus itsestä ja uusi päivä alkaa vaa'an numeroiden miettimisellä ja tämä määrää päivän mielialan. Tuntuu, että kaikki huomaavat jos olet lihonut kilon, etkä kehtaa ostaa kaupasta muuta kuin omenaa. Kaupan kassa nauraa sinulle, läski. Epäonnistuja, eikö kukaan uskalla sanoa sinulle, että olet lihonut? Osta peili. 

Mitä ihmettä on ''normaali'' syöminen? Ravitsemusterapeutti sanoo, että 4 kertaa päivässä pieniä annoksia. Noudattaako kukaan tuommoista, onko lautasmalli vain sivistystä vai jatkaako kukaan tätä käytännössä? En ole törmännyt vielä kehenkään, joka noudattaisi tätä. Inhoan tuota julistetta, sitä palvotaan joka paikassa. Ristiriitaista, samalla iljettää, samalla tulee nälkä. Ei, parempi olla katsomatta sitä julistetta, ei minulla saa olla nälkä. Kaikki ovat niin pieniä, olet naurettava jos syöt. 

Ihmettelen, miksi ihmiset luulevat että minulla olisi syömishäiriö. Tuota sanaa on vaikea kirjoittaa, saatikaan lausua ääneen. Tuntuu kuin se olisi kirosana, tai joku ivallinen sana. Se pitää kuiskata, ei sellaisista puhuta. Nauran ääneen, ihmetellen kun sitä kysytään minulta! Ei, vastaan että eiköhän sen näe päältäpäin. Ei minulla. 

Kirjoitan syömisestä koska haluaisin oikeasti tietää millaista se on normaalisti? Minulla ei ole koskaan ollut kunnon malliesimerkkiä lapsena tällaisesta, joten en tiedä. Niin tyhmältä kuin se kuulostaakin. Ensimmäistä kertaa rehellisesti kerron kenellekkään suhteestani tähän ruokaan, kirottuun ruokaan. 

Olen tyypin 1-diabeetikko ja olen sairastanut sitä ala-asteelta saakka. Nyt lukijoille tiedoksi, että tyypin 1 ja 2 diabeteksessa on huomattava ero, googlettakaa jos ette tiedä. Tyypin 1 db voi puhjeta kenelle vaan, eikä omat elämäntavat liity sairauteen mitenkään. Arvoni ovat heitelleet pitkään, mutta tänä vuonna olen joutunut viettämään teholla aikaa hoitamattomuuteni vuoksi. Usein iltaisin mietin, kuinka hienoa olisi pitää huolta sairaudesta ja olla terve. Sairaus on niin paljon syömiseen liittyvää joten tuntuu, etten vain osaa hoitaa itseäni oikein. Saatan paastota viikon, kunnes sokerini ovat niin sekaisin, että nesteetkään eivät pysy sisällä. Saatan jättää insuliinit pistämättä, jotta laihtuisin. Pidän sokereita tahallaan korkealla, koska silloin voin pahoin enkä syö. Kun sokerit ovat matalalla, tekee mieli syödä ja tämä on todella petollista. Pelkään näitä tilanteita varsinkin kun asun yksin ja yritän välttää syömistä. Jokin kaunis yö sokerini laskevat, enkä tahdo syödä. Tämä on vaarallista, kukaan ei tietäisi jos sokerini menisivät nollaan ja kaikki olisi sillä ohi. Vain koska pelkäisin lihoavani? Monesti olen ollut  todella huonossa kunnossa ja olen ollut varma, että kun nukahdan, en enää herää. Silti olen herännyt, suu kuivuneena. Nousen ja tuntuu että pyörryn samantien. Jalat eivät kanna, maailma pyörii ja sydän hakkaa. Yritän harjata hiukset, mutta en jaksa pitää käsiä ylhäällä kahta sekuntia. Kaadun takaisin sänkyyn, sydän hakkaa ja uskon, etten enää herää. Kellonajat ovat sekaisin. Minulla on kylmä. Suu on rutikuiva, viimeisillä voimilla raahaudun ottamaan vettä, joka tulee samaa kautta kohta ylös. Paikat kramppaavat ja kurkku tuntuu raastinraudalta. Menen sänkyyn, tunnen kylkiluuni paremmin mitä koskaan ennen ja nukahdan tyytyväisenä. 

Näen unia ruisleivästä. Kuinka ihanalta se tuntuukaan! Välillä katselen ruokablogeja, mietin kuinka ihanaa olisi maistaa. Kasvatan näillä tavoin itsekontrolliani. On se niin hienoa kun ei tahdo syödä. Muut saa kyllä ja huolestun jos he eivät syö. Minulla on sentään painoa, josta tiputtaa toisin kun ystävilläni. 

Kuukaudessa olen tiputtanut painoani 8 kg. En usko omaa vaakaani, mutta sairaalan vaaka näytti näin, kun olin ollut tipassa vuorokauden. Vaatteeni tuntuvat isoilta, mutten itse näe mitään muutosta. Ystäväni huomaavat kyllä, kysyvät olenko laihtunut. Vastaan, että en ja nauran perään. Olisinkin. 

Miksiköhän kirjoitan tätä. Tekisi mieli sanoa lääkärille, että antaa minulle luvan olla syömättä kokonaan ja lopettaa insuliinien pistäminen. Elää pelkällä ilmalla. Minäpä olen vaan valehdellut r-terpalle, hoitajille, lääkäreille ym. että syön monipuolisesti ja säännöllisesti. Minäpä olen skipannut lääkärit ja hoitajat, karannut sairaalasta, repinyt tipat itse irti ja ajatellut pärjääväni. Tahdon vain laihtua. Kaikki tai ei mitään? 

Jatkan aiheesta myöhemmin, nyt aivot  tahtovat unta. Tahdon kuitenkin painottaa loppuun, minulla ei ole sh:ta.