Rakas päiväkirja. Viime yönä olin varmaan niin yliväsynyt että sain nukuttua jopa kaksi tuntia putkeen! Kyllä sen tuntee heti olossa, olin niin tyytyväinen. Ehdin nähdä jopa unta. Muu yö meni taas siinä että heräsin n. 45 min välein. Tänään loppui myös suhde T:n kanssa. Kävi tuossa käymässä, mä vaan itkin. Tajusin kuinka olin pitkään ollut vain ''hyvän päivän tuttu'' ja että hänen tunteet ovat jotain muuta kohtaan. Kerrankin kun välillä kerkesin luulla että musta välitetään yhtä paljon kun mä välitin toisesta. Väärässä olin ja nyt oon palautettu maan pinnalle ja hyvin korkealta. Mulla kun ei ole siipiä (harmi) niin se sattuu ja kovaa.

Ihmiset on luotu elämään pareittain mutta mä oon se joka jää yli. Ora et labora - opetettiin jo ala-asteella, mä teen työtä jota inhoan enkä pääse kouluttautumaan kummallekkaan alalle joka minua kiinnostaisi, saati sitten töihin. Ystävyyssuhteet? Jos pitäis piirtää ajatuskartta jossa ois mun ystävyyssuhteet, oisin ite keskellä ja mut yhdistettäisiin pariskuntiin jotka ovat hyvin kaukana musta. Tällä hetkellä odotan että joku tulis ja vaan poistaisi mut täältä maailmasta. Pääsisin ikuiseen uneen sillä unessa ei mieti tämmösiä. Oma pää on pahin vihollinen. 

Onko täällä syytä kärsiä enää? Miksi täällä olla ylipäätään kun jokanen sekunti on sitä että miettii miten pääsisi elämästä eroon? Äitikin on sen jo näyttänyt että täällä ei ole mitään järkeä elää, ei mitään merkitystä elämällä. Häntä pakotetaan elämään, olen minäkin tekopyhä kun selitän hänelle että mitä kaikkea hänellä on vielä edessä jne. kun en itsekkään usko enää mihinkään. Synnyin tänne reilu 20v sitten, opettelin elämiseen tarvittavia taitoja, miten teoriassa tämä kaikki on syntynyt jne. Kun tämän sain tehtyä ja pääsin kokeilemaan miten pärjään oppieni kanssa niin mikä oli tulos? Huomasin että kaikki tämä on merkityksetöntä.