Joku tovi sitten jouduin käymään Taysissa. Yritin saada ahdistustani pois ja ajan kulumaan ja koin hyväksi purkaa mieltäni kirjoittaen. Kopioin tekstin suoraan tähän alle:

Tays. (Täällä Ahdistuneena, Yllätys Sinänsä). Joo eli piti tulla tänne ku monta päivää vaan maannu himassa ja nukkunu. Voimat täysin loppu. Jaksanu tehä mitään. No, kolmen maissa lähin bussilla tänne, ajatus oli että pelkäsin kotona mikä kerta en enää herää mutta samalla kun istuin bussissa matkalla tänne, mietin että miksi kun kaikki on ihan ok. Oonko vaan laiska kun en jaksa tehdä mitään?

Lämpö oli tullessa 34,9. Mitattiin kahdesti eri mittareilla. Mun peruslämpö on 35 luokkaa ja tuntuu ettei ne lääkärissä sitä koskaan usko. Siitä verikokeisiin. Odottelua taas pari tuntia jonka jälkeen lääkäri. Jotain löpisi veriarvoista ja että nopeen tiputuksen jälkeen pääsisin kotiin. Yritti se valtimoverikoetta ottaa samalla. Koitti 2 kertaa ja epäonnistui. Mä purin hammasta yhteen kivusta. Se luovutti ja sanos että oottaa aulassa ni kohta pääsen jonnekkin käytäväpaikalle tippaan. 

Taas odottelua kunnes joku mukava mieshoitaja hakee mut ja vie omaan huoneeseen tarkkailuosastolle. Sitten otetaan verenpainetta ja taas se tulee. Toinen lääkäri valtimoverikokeen ottoon, yritys 3. Onnistui vasta toisella pistolla, mua pyydetään rauhottuun kun sätkin ja kyyneleet valuu silmistä. En pysty rauhottuu! Tajutkaa tää sattuu! Sitten tullaan laittamaan tippa. Senkin laitossa on ongelmia kun on kuulemma pienimmät mahdolliset suonet. Mä tuskastun.

Sitten naislääkäri tulee jutulle. Ilmoittaa jostain laktaattiarvosta joka on hengenvaarallisen korkea (6,3). Natriumit matalat ja kaliumit, niitä saan tipasta. Pitää jäädä sairaalaan. Tästä alkaa taas väittely. Pakko kuulemma ja mä en suostu. Hoitajaki koittaa ylipuhua. Kuulemma niin paha tilanne että jos mä nyt lähden ni palaan huomenna suoraan teholle. En usko, mä oon päättäny et haluun himaan. Omaan suihkuun, puntarille ja nukkuu koirani viereen <3 

Kuulemma omalla vastuulla lähtö. Mutku ahdistaa tää olo. Toi tippa ei tipu vaiks kuulemma täysillä. En pääse ees tupakalle (varmaan lukenu mun tietoja ku siel näkyy kui karkasin sillon kerran ku sanoin meneväni röökille). Koiruus kotona, nään silmissäni sen silmät mitkä kattoo mua. Se makaa nyttenki todennäkösesti eteisessä laukussaan ja ottaa mua <3 Mä ootan koska toi lääkäri tulee ni pääsen tappelee sen kaa et pääsen pois. Aina tää sama tarina. Huudan apua, sitku mua autetaan niin peräännyn lähtöviivalla. Oon liian yksin. Iskä muuten soitti mulle tänään kuukausiin. Sanoin että oon ensiavussa. Sillä ei ollu kauheen hyvää asiaa, jäi mietityttämään se.

Nyt tahon pois! Ne pitää nyt tahalleen jtn hiljasuutta mun suhteen ku oon hankala. Emmä tahalleen mut täs on niin paljon kaikkee. Jos mä kuolen tähän ni ainaki yritin. Pää pistää vastaan. Kaikki ne kokemukset kun oon käyny kattoo äitii sairaalassa ja se pakokauhun tunne. Ja...... Mitä mun painolle käy nyt. Tippaa toisen perään, paino nousee. Miten saan sen pois  olenko taas yhtä huonossa kunnossa? Tarvitsen apua mutta en halua.