Ahdistavaa kun ei ole voimissaan, ahdistavaa tunnustaa heikkoutensa. Tämän vuoden puolella olen ollut ennätys määrän kipeä. Kuumeilu ja flunssan oireet alkoivat sopivasti juuri vapun jälkeen, esimieskin varmaan luulee että olen vain darrassa. Kävin kyllä töissä näyttämässä naamaani mutta lähdin parin tunnin työurakan jälkeen hakemaan sairaslomaa. Tulehdusarvot olivat koholla, mutteivat hirveästi. Terveyskeskuksessa buranan ansiosta lämpö oli 35, jotakin. Oikeastihan lämpöni on 35,5 luokkaa normaalisti. 

 

Oloni ei ollut parantunut juurikaan viikonloppuna vaan päinvastoin. Sokeritasapainoni heittelee paljon kun sairastun. Yleensä minulla lakkaa insuliini vaikuttamasta, olen syömättä ja pistän suuria määriä insuliinia, joka ei vaikuta. Sunnuntaina tunsin että nyt mennään jo rajan yli. En päässyt enää sängystä ylös, sydän hakkasi lujaa ja näin tähtiä jo kun yritin juoda vettä. Olin aivan kuivunut ja olin varma että kuolen kohta. Soitin sairaalan neuvontapuhelimeen aamupäivällä ja käsky kävi, suoraan päivystykseen. En jaksanut nousta, ajattelin että nukun vielä vähän ja kerään voimia, jotta pääsen sinne saakka. Ystäväni oli luvannut tulla hakemaan minut, mutta pelkkä parkkipaikalle kävely tuntui mahdottomalta. 

 

Nukuin, heräsin, nukuin ja heräsin. Tätä kaavaa jatkui iltapäivään saakka ja joka kerta herätessäni olo tuntui entistä pahemmalta. Lopulta päätin, että seuraavaksi en varmaan enää herää että lähtö on nyt tai ei koskaan. Lähdettiin acutaan ja matka tuntui loputtomalta. Punaisia liikennevaloja ja töyssyjä. Voin pahoin, pidin pientä muovipussia kädessäni. Minun teki mieli sanoa ystävälleni, että kiitos kun hän suostui heittämään minut sairaalaan. En saanut sanottua edes sitä. 

 

Päivystyksessä voimani olivat niin loppu, kaikki kyselivät syntymäaikaani, kela-korttiani jne. Teki mieli huutaa, että kuolen kohta en pysty tekemään mitään, halusin vain helpotusta olooni ja sykkeen alas. Minut vietiin samantien seurantaan. Hyperventiloin ja oksensin nesteet ulos. Sokerini olivat 45,6 ja leposykkeeni 150. Ph-arvoni olivat 7 ja tulehdusarvot korkeat (en muista lukuja).. Jouduin tiputukseen. En muista juurikaan siitä mitään, paitsi että minusta ei saatu verikokeita eikä tippaa kiinni käteen. Kun nyt lasken nopeasti pelkän vasemman käden pistojäljet, niitä löytyy 12. Kamalia mustelmia, näytän aivan narkkarilta. Insuliinia pistettiin suoraan lihakseen, eikä se tehonnut sieltäkään. 

 

Tahdoin kotiin, ilmoitin illalla että koirani ovat olleet liian kauan yksin kotona. Tappelin lääkärin kanssa kotiin lähtemisestäni. Hän sanoi tekevänsä pakkohoitopäätöksen. Sanoi, että voisin kuolla minä hetkenä hyvänsä. Kysyi, kumpi on tärkeämpää; oma vai koirieni henki. Vastasin, että koirien. 

 

Tuntui pahalta, en halua olla töykeä ja vaarantaa toisten työpaikkaa mutta inhoan sairaaloita ja olin huolissani koiristani. Halusin kotiin ruokkimaan koirat ja lämpimään suihkuun. 

 

Minut siirrettiin teholle eikä minulle ilmoitettu asiasta mitään. Tullessani osastolle olin jo niin väsynyt ja raivoissani, että ilmoitin suoraan että joko revin tipat itse irti tai henkilökunta ottaa ne pois. Lääkäri vastusteli, en kuulemma ymmärtänyt tilani vakavuutta. Lopulta suostuin syömään leivän ja kirjoitin lapun jossa ilmoitin lähteväni omalla vastuullani. Lähdin ennen puolta yötä, tulin kotiin väsyneenä ja nukahdin kuumaan suihkuun. Olin kylmissäni, mutta tulikuuma. Olin onnellisesti kotona.

 

Teholla hoitajat olivat todella ihania, ymmärtäväisiä ja mukavia. Oikeassa ammatissa, olen nähnyt myös hoitajia jotka ovat olleet todella töykeitä jne. Taysin tehohoitajille haluan antaa siis sydämelliset kiitokset! 

 

Tänään kävin vielä tk:ssa hakemassa sairaslomaa pahentuneen flunssan takia. Tulehdusarvot olivat nousseet, mutta angiinaa minulla ei ollut. Nyt haluan vain nukkua ja kerätä voimia, näyttää että minussa on voimaa :) 

 

Syömisen kanssa on ollut haasteita, paino on tippunut paljon ja olen saanut siitä palautetta. Yksi ystävä sai kuulla dieetistäni ja poikkaisi välit, muuten kaikki on ok. Sukulaisetkin huomasivat sen, töissä pojat sanovat, että ''sun luut näkyy tosta, hyi että söisit joskus''.. En osaa vastata siihen. Olen iloinen siitä, mutta samalla se hävettää.. '' No enkä oo''.. On yleisin ja helpoin vastaus.. Nyt kun saisi nuo eiliset nesteet (ne tiputti muhun 5litraa nesteitä!) pois niin olisin iloinen. Pelottaa mennä puntarille :(