Mietin otsikkoa tähän liian kauan enkä keksi mitään tiivistämään tunteiden tunnelmaa. Yritin kovasti tänään niistä puhua, mutta suusta ei tule mitään järkevää ulos. Miksi? Niin, ehkä siksi koska en tiedä mitä itsekkään haluan. Tai tiedän mutta se on sula mahdottomuus. Ennen en ole uskonut miehistä mitään, haaveeni ovat liittyneet ammattiin tai muuhun vastaavaan. Nyt huomaan kuitenkin ajautuneeni tilanteeseen johon en koskaan ajatellut päätyväni. Huomaan kysyväni itseltäni vähän väliä miltä minusta tuntuu, mitä haluaisin sanoa toiselle, mihinkä tämä johtaa, satutanko vain itseäni? 

Samalla sattuu ja samalla olen onnellinen? Onko tämä pilvilinna, joka romahtaa ennenkuin huomaankaan? 

Joka kerta kysyn häneltä mikä minussa on vikana. En usko hänen vastaustaan, ikä. Tänään kysyin, että jos tulisi uusi mahdollisuus niin jättäisikö jotain tekemättä. Miksi kysyn asioita, joiden vastaukset satuttavat? Kyllä, hän jättäisi tekemättä. Silti hän jatkaa tätä samaa kuviota. Ei hän tahdo satuttaa, ei kuulemma tahdo rikkoa minua. En mä mene rikki, uskoisitko jooko? Uskoisinkohan itse ensin.. En tiedä mitä hän minusta haluaa. Ehkä vaan jotain fyysistä, kun itse taas kaipaisin jotain muutakin. Taas mä mietin liikaa. Hän huomaa sen heti, enää hän ei ole minulle vain hauskanpitoa. Tässä on liikaa muutakin. Hänellä on perhe, mitä mä oon tekemässä. Vaikka en perhettä tunne niin en halua satuttaa heitä, en halua tuottaa tuskaa heille kenellekkään. Silti teen sitä, tämän takia oon aivan sekaisin kaikesta. 

Mikä tässä on ihanaa? Se, että osaan olla hiljaa. En kerro kaikkea, oikeastaan todella vähän. Silti joka kerta hän huomaa uskomattomista asioista miten asiat ovat. Miten toinen huomaa pienistäkin asioista jotain, asioista joita en edes itse tiedosta tekeväni. Minua kiehtoo tällaiset ihmiset, mutta heitä on harvassa. Valitettavasti. Miehet, jotka katsovat erilaisin silmin. En ole heille pelkkä esine, he näkevät minussa senkin puolen, joka ei näy kuin tietyille ihmisille. Monet työnnän luotani pois ja näytän samantien jos tunnen oloni epämukavaksi. Niin tapahtuu usein, jopa kaveripiirissäni jossa on paljon miespuolisia henkilöitä. Ensimmäistä kertaa minulla on tunteita jotain ihmistä kohtaan, eikä mielikuvaa kohtaan jonka joku luo itsestään. Minulla on vahva ihmistuntemus ja hänessä näen niin paljon ihailtavia piirteitä ja haluaisin vain olla hänen lähellä mahdollisimman paljon. Meneepäs tämä liibalaabaksi taas. 

Olimme ystäviä yli vuoden. Olen tottunut ns. ''nopeaan ihastumiseen'' joten tämä on ennenkuulumatonta. Okei myönnän, että meillä oli alusta asti pientä flirttiä mutta. En ajatellut sitä vakavasti koskaan sillä luonteemme ovat sellaisia, pilkettä silmäkulmassa. Ennen ikäero ei ole edes haitannut (minua) mutta nyt olen alkanut miettimään sitä asiaa, koska hän siitä jokaikinen kerta mainitsee. Hän on siis vanhempi, kuin isäni. Hänellä on poika, joka on saman ikäinen kuin itse olen. En vain osaa ajatella asiaa mitenkään, sillä mitä väliä iällä oikeasti on? Miksi hän miettii sitä? Ymmärtäisin jos olisimme parisuhteessa, mutta kun sitä ei tule koskaan tapahtumaan niin miksi hän miettii sitä? Kuulemma hän on vanhempi ja vastuullisempi. Väärin, olemme molemmat aikuisia ja vastuussa tekemisistämme, mutta ihmettelen vieläkin sitä ikää. Mikä siinä häiritsee? Mitä hän tekisi toisin jos olisin vaikka 20 vuotta vanhempi? Muuttaisiko se jotain? Olen pahoillani, ikääni en pysty muuttamaan. Muuttaisin jos voisin, kaiken muun pystyn. Pystyn muokkaamaan ulkonäköäni, käyttäytymistäni, kaikkea. Ikää en pysty muuttamaan vaikka kuinka tahtoisin. 

Laihdutus jatkuu, ehkä jonain päivänä kelpaan. Jos oikein yritän kunnolla, tiputan painon selvästi alipainon puolelle niin kelpaan. Vaikka hän pyytää minua syömään ja nukkumaan niin tiedän että sillä en saa ikinä mitään. Mielummin kärsin fyysisesti kuin henkisesti. Laihana olen kauniimpi, itsevarmempi ja parempi. Hymyilen, jos joskus vielä pääsen tavoiteeseeni.