Nyt en voi kun ihmetellä kuinka heikossa kunnossa olenkaan. Mulla ei oo voimia oikeen mihinkään, välillä tulee semmosia piikkejä että tuntuu että jaksaisi rehkiä (esim. tänään päätin että meen huomenna uimaan) mutta sitten yhtäkkiä totuus iskee vasten kasvoja. En tiedä onko tämä pään sisästä vai fyysistä? Kommentoikaa toki jos itsellänne on kokemusta, kuulisin mielelläni.

 

Eilen suunnittelin tämänpäiväsen jo täysin, hihkuin innosta mennessäni nukkumaan sillä tänään minulla oli kaikkea mielessä. Minun piti herätä kahdeksalta, käyttää koira nopeasti ulkona ja hakea sen jälkeen kaupasta tupakkaa. Sen jälkeen suunnitelmissa oli kihartaa hiukset ja kerrankin panostaa ulkonäköön ja lähteä kaupungille 10 maissa. Kaupungilla ajattelin että kävelen solariumiin pitkästä aikaa, jonka jälkeen kävelen kirppikselle. Sieltä oli tarkoitus lähteä Koskikeskukseen, kierrellä alennusmyyntejä ja käydä välillä limsalla ja ehkä syödä jotain pientä samalla. Minun piti käydä samalla apteekissa ja hakemassa koiralleni jotain herkkuja eläinkaupasta. Tämän jälkeen mennä kotiin ja ottaa koira mukaan ja lähteä vielä muuttoavuksi ystävälleni. Eikö kuulosta suunnitelmalta? Eihän tuossa ole mitään rankkaa, ennen tuo olisi tuntunut rennolta päivältä, harvinaisen mukava vapaapäivä. No, miten todellisuudessa kävi tänään suunnitelmieni suhteen?

 

Heräsin jo kuuden maissa ennen herätyskelloa. Pistin insuliinia sillä olin yön aikana taas juonut litran vettä ja ravannut vessassa väh. kerran tunnissa. Ajattelin että nukun hetken että insuliini vaikuttaa ja herään pirteänä. 

 

Herään tunnin välein vessaan mutten jaksa nousta. Pyörryttää ja näen tähtiä joka kerta kun nousen. Viimein nousen yhdeksän maissa pystyyn ja maksan koneella laskuja. Minulla on edelleen heikko olo ja päätän olla menemättä kauppaan, haen tupakkaa vasta keskustassa. Edellisenä päivänä tupakat oli loppu ja olin sinnitellyt jo vuorokauden ilman ja tuntui että tarvitsen sitä heti. Etsin vaatteet kaapista ja meikkasin. Ripset eivät asettuneet millään ja luovutin jo ensimmäisen epäonnistuneen yrityksen jälkeen. Katsoin hiuksiani ja päätin etten jaksakkaan kihartaa niitä vaikka olin suunnitellut. Käsistä loppuvat voimat helposti kun joudun pitämään kiharrinta ylhäällä. Minun teki mieli vaan kaatua sohvalle ja alkaa nukkumaan. Kuitenkin tyhjensin tuhkakupin parvekkeelta ja otin roskat ja lähdin bussipysäkille. Kello oli jo n. 12. 

 

Bussissa mietin jo valmiiksi että miten etenen keskustassa. Minulla oli hirveä jano ja olin ollut vuorokauden ilman pepsi maxiakin joten jäin keskustorilla bussista ja join 0,4 L pepsi maxia. Olo tuntui vähän huteralta joten tässä vaiheessa päätin skipata solariumin. Tämän jälkeen kävelin kirppikselle. Kirppiksellä kaikki oli sumun peitossa, ihmettelin sitä sillä olin ottanut insuliinit kerrankin jotta jaksaisin liikkeellä. Kävelin ja kuulin aina sen tietyn äänen kun en jaksa nostaa jalkojani kunnolla ja kenkä osuu maahan. Yhtäkkiä tuntui kuin koko kirpputori olisi muuttunut labyrintiksi. Tämä oli ensimmäinen kertani kyseisessä liikkeessä ja se oli todella sokkeloinen. Harhailin ympäriämpäri enkä nähnyt kuin metrin eteenpäin. Purin huulta ja ajattelin että olen sinnikäs, halusin sivuuttaa tuon huonon olon pois ja olla täysissä voimissani siellä. Löysin itselleni uuden lompakon ja lähdin pois. Ulkona tuntui että sattui hengittää, pakkanen tuntui todella pahasti hengittäessä. Hengästyin sillä lyhyellä matkalla jonka kävelin kirppikseltä koskariin ja minua huimasi. 

 

Sitten tämä mies laittoi viestiä että haluaisi nähdä minut. Vastasin että jos hänellä on jotain tärkeää asiaa niin voidaan nähdä, jos hän haluaa repiä vain haavoja auki niin ei. Hän vastasi tuntia myöhemmin että hänen vaimonsa tuleekin hänen kyydillään kotiin töistä että ei nähdäkkään. En voi kieltää etteikö mua harmittanut. Hyvä näin mutta harmittaa silti.

 

Pääsin koskariin vihdoin ja huomasin että en ollut vieläkään ostanut tupakkaa. Ensin pysähdyin Faunattaressa mutta minua ahdisti olla siellä. Siellä oli joku pariskunta katselemassa kaikkea ja he olivat juuri sillä kohtaa missä saa valita koiralle luita/yms. pussiin ja mennä kassalle. He eivät väistäneet ja turhauduin ja melkein juoksin kaupasta ulos. En jaksa, ostan ensi kerralla, ajattelin. Päätin että nyt on aika saada juotavaa, mun oli pakko päästä istumaan. Tuntui että ihmiset vaan leijuivat ympärillä ja mä kaatuisin lattialle hetkenä minä hyvänsä. 

 

Ostin tupakkaa ja menin mäkkäriin. Siellä oli 2 ihmistä mua ennen jonossa. Sitten näin kuvia hampurilaisista ja ihmisiä ympärillä syömässä sitä ruokaa ja mua alkoi oksettaa. Mulle ei oo koskaan tullut tommosta oksennusrefleksiä ruoan hajusta/ulkomuodosta mutta en jaksanut jonottaa limsaani mäkkärissä ja juoksin nopeasti sitä hajua pakoon ulos. Vieressä oli Arnolds, jossa ei ollut jonoa. Ostin sieltä taas 0,4 L pm:n. Kun pääsin istumaan alas, tuntui että ei minulla ollutkaan jano. Kun pakotin itseni juomaan sitä sillä olin siitä kohtuu hyvän hinnan maksanut, tuntui että huuleni eivät toimi. Ihan kuin suuni olisi puudutettu ja vaati ponnisteluita että saisin sen auki. Samalla mietin että miten jaksan vielä hakea alusvaatteita Seppälästä. Tuntui että pelkkä tuolilta nouseminenkin olisi liikaa. Olin varma etten selviä kotiin. 

 

Nousin ja kävelin Seppälään. Matkalla olin varma että kuolisin hetkenä minä hyvänsä ja samalla ihmettelin miksi minulla oli niin huono olo. En pystynyt katsomaan mitään ruokamainoksia jne. kun minua oksetti. Onneksi minulla oli muovipussi sillä aloin pelkäämään että oksennan ostoskeskuksen lattialle. Seppälässä otin ensimmäiset alusvaatteet jotka käteen tarttuivat. Ne olivat vielä liian isoa kokoa mutten jaksanut katsoa oliko muita malleja pienempiä, vaelsin vaan kassalle. Eiköhän kassalla ollut pariskunta joka oli ostamassa koko seuraavalle sukupolvelleen vaatetta. Olin niin loppu. Kun vihdoin tuli minun vuoro, niin silloin olin jo niin poikki että kuiskasin kassalle ''moi'' ja tuntui että oliko pakko puhua niin paljon, en jaksa enää sanoa mitään. ''Kiitos'' oli jo todella vaimea ääni ja tuntui kuin kaikki loput energiani olisivat kuluneet siihen. Sitten kassa kysyi vielä että laittaako kuitin pussiin. Mun teki mieli huutaa että miksi te kyselette kokoajan en mä jaksa puhua voitasko vaan olla hiljaa. Sitten pelästyin sitä että olen antanut aika töykeän kuvan itsestäni kun nojailin kassaan ja kuiskin vaan lyhyitä vastauksia. Sain sanottua vähän normaalimmalla äänellä että ''Juu voi laittaa kiitos''. Siinä oli kaikki. Päätin että nyt on pakko päästä kotiin ja pian. Kävelin bussipysäkille ja pääsin kotiin. Laskin ostokset lattialle, join puoli lasia vettä ja kaaduin sohvalle viltin alle nukkumaan. 

 

Herätessäni tajusin nukkuneeni tunnin ja olleeni kaupungilla vain tasan kaksi tuntia. Koko reissuni kesti siis kaksi tuntia?! Miten olin niin poikki, aloin pelkäämään että mikä minua vaivasi. Luulin olevani paljon paremmassa kunnossa ja ihan normaaleissa voimissani. Jaloista vetää suonta ja on kaamea nälkä. Tekee mieli polttaa tupakkaa mutta en jaksa nousta ja mennä parvekkeelle. Olen ollut jo kaksi päivää ilman tupakkaa sillä nyt kun sain sitä, ei voimat riitä edes menemään parvekkeelle. Sokerini ovat hyvät joten ihmettelen sekavaa oloani ja niin. Minulla alkaa työt ylihuomenna. 8 tuntia tiukkaa työntekoa, miten mä jaksan jos kahden tunnin ostosreissu jo melkein tappaa mut?

 

Nyt makaan peiton alla ja kirjotan tätä. Kävin äsken vessassa ja näin taas tähtiä koko parin metrin matkan aikana. Tuntuu että vaikka mä mitä tekisin niin joku on vienyt musta kaiken energian. Mä tahdon sen takasin ja mua ahdistaa todella paljon kun en tiedä mikä mulla on ja pelkään että kuolen. 

 

Näin hienosti sujui odottamani päivä. :(