torstai, 27. marraskuu 2014

Happy ever after

Itken, en tiedä miksi. En vain ole jaksanut, haluaisin tehdä ja elää mutta joku vain vie kaiken voimani. En jaksa enää valvoa, menen ajoissa nukkumaan ja herään jo puolilta öin kun en saa enää unta. Valvon tunteja ja nukahdan. Aamulla klo 7 herätys töihin. Työt vievät _kaiken_ energian ja uupuneena kävelen kotiin kylmissäni. Nälkä, en jaksa raahautua edes lähikauppaan. 

Äitini soitti tänään. Kertoi että hänet siirretään takaisin akuutille kuntouttavalta. Syömisen kanssa on vaikeuksia ja itsetuhoisuutta,..  Yhtäkkiä valaistun mitä kaikkea tässä on vuosia tehty, mikä tämä tilanne oikein on? Äiti saa sähköshokkeja vuodesta toiseen, roikkuu nenämahaletkussa tuolla osastoilla ja ai että muhun sattuu. Vuosia odotin että äiti pääsee kuntouttavalle osastolle ja sitä kautta jonkinlaiseen hoitokotiin mistä oli puhetta. Pitkään odotettiin paikkaa kuntoutuksesta ja nyt kun pääsi sinne niin takaisin.  Usko, toivo ja rakkaus. Sanotaanko että rakkautta on jäljellä, se ei koskaan katoa. Usko ja toivo minulla on maassa, tämä tuli niin puskista. 

Ehkä sekin kun mua tuntuu turhauttavan tää tilanne enemmän kun äitiä. Onko se äitille helvetti ihan fine että hän on sairaalassa koko elämänsä? Repii kätensä auki, miettii koska ja miten pääsisi tappamaan itsensä ja on vaan toisten vallan alla. MUN ÄITI ei ole semmoinen, mä tiedän. Missä vaiheessa tämä meni näin? Mun äiti teki hyvää ja terveellistä kotiruokaa perheelle, rakasti lenkkeilyä ja metsäretkiä, tykkäsi matkustella, teki paljon käsillään, oli tekemisissä ystäviensä kanssa, kävi erilaisilla kursseilla, rakasti shoppailua, tykkäsi käydä perjantaisin saunassa ja juoda siiderin sen jälkeen. Yhtäkkiäkö mulle vaan sanotaan että ''äiti meni vähän lepäämään sairaalaan. Äiti tulee parin päivän sisällä takaisin''. Pari päivää on venähtänyt nyt n. 7 vuodella, yhtäkkiäkö kaikki vain loppui? 

 

Munkaan unellmat vaan ei ota tulta alleen. Olen taas ollut yhteydessä opiskelupaikkoihin enkä saa vastauksia mistään. Ehkä mun vaan pitää hyväksyä että ei. Nyt kaksi elämäni tärkeintä asiaa on ammuttu alas, en jaksa itsekään nousta enää. Ja kaikellako muka tarkoituksensa. 

lauantai, 20. syyskuu 2014

Missä menee raja?

Katson ovisilmästä ettei oven takana ole ketään. Rappukäytävä on tyhjä ja uskallan astua ovesta ulos. Hissin ovi aukeaa ja sydämeni alkaa hakkaamaan entistä lujempaa ja pomppaan ilmaan. Naapuri, ei hätää. Syke taivaassa menen hissiin ja puristan puhelinta kädessäni. Minulla on hätänumero käteni ulottuvilla jos X:n vaimo on jossain ja hyökkää kimppuuni. Kävelen nopeasti ja mietin kuinka monen nurkan taakse X:n vaimo pääsisi piiloon. Kaupassa en pysty keskittymään, maksan ostokseni nopeasti ja lähden kävelemään parin sadan metrin päähän kotiin ja sydäntä puristaa. Näen auton jolla on valot päällä, kaivan avainta nopeasti laukusta sillä pelkään että X:n vaimo on autossa. Vedän kerrostalomme ulko-oven nopeasti kiinni ettei ketään pääse seuraamaan minua. Tulen hissillä ylös, tarkistus rappuun. Avaan oman oveni ja katson automaattisesti lattialle onko kotiini tiputettu pommia (kyllä, aidon oikeasti). Tarkistan että ovi menee varmasti lukkoon, pudotan ostokset pöydälle ja istun sohvalle ja odotan että syke laskisi. 

 

Se on taas uhkaillu mua. Tänään siltä tuli viestiä, eikö se jätä mua rauhaan. Tämä viikko on ollut ihan hirveä, mut on lähetetty työterveydestä 2 kertaa acutaan ja kerran mulle soitettiin töihin että verikokeista on löytynyt jotain ja mun pitää tulla sinne samantien. Hirveästi tutkimuksia takana ja olen ihan loppu. Olen vähän päälle 20 vuotta ja kroppani alkaa pettää jo nyt. Kolme kertaa ensiavussa osastolla tällä viikolla ja nyt makaan rytmihäiriöissä sohvalla, odotan koska sydän pettää. X:n vaimon uhkailuviestit saivat rytmihäiriöt vielä pahemmiksi, olo on ihan kauhea. Onneksi huomenna on vapaapäivä, saan levätä hetken. Eilen otettiin kilpirauhaskokeet ja maanantaina pitäisi olla tulokset valmiit. Olisi ihanaa jos niistä löydettäisiin jotain, saisin jonkun avun tähän kaikkeen. Pelkään koska en herää enää. Ketä minut edes löytäisi? 

 

Lintuni lähti tänään taivaaseen pitkän taistelun jälkeen. Nyt olo on tyhjä, kaipaisin lähelle jotain ihmistä. Joku joka lohduttaisi ja pitäisi huolta, tuntuu että omat siivet eivät kanna. Olen sairastanut angiinan ja vyöruusun viimeisen kuukauden sisällä. Tämän lisäksi diabetes+mahavaivat+tämä uusin eli hengitysvaikeudet ja korkea syke. Rukoilen. Luoja anna minulle apua. 

perjantai, 8. elokuu 2014

Yksin mutta yksinäinen

Sarkasmi, lempilajini. Acutassa oon joutunu käymään kaksi kertaa nyt viikon sisällä. Sairauslomalla (taas) ja ollu niin kamalia oloja että pelkkä oleminenkin sattuu. Fyysinen kipeys saa aikaan myös helposti henkisen puolen romahtamisen. Tai en voi puhua romahtamisesta mutta äärimmäisestä ahdistuksesta ja päämäärättömyydestä. Oon kiukutellu syyttä (kohdistan tän kaiken yhteen viattomaan ystävääni joka on huolissaan ja yrittää vain auttaa) ja mielialat on aaltoillu. Oon huomannut että oon ollut pitkään tyytymätön omaan elämääni joka saralla. Työpuoli, sosiaaliset suhteet, fyysinen olo, ulkonäkö, paikkakunta, tämä yksinäisyys. Sairastelu tekee vielä olon tosi kurjaksi ja monet lääkekuurit päällekkäin + niiden sivuoireet saavat mut hirviöksi. Ja kun oikeasti ymmärtää olevansa yksin. Kun tarvitsisi apua koiran ulkoilutukseen, apteekissa käymiseen ja jopa vessapaperin hakemiseen kaupasta niin tuntee olonsa hylkiöksi ja turhautuneeksi kun ei ole ketään keneltä pyytää apua. Toinen vanhemmista on sairaalassa ja toinen muutti juuri ulkomaille eivätkä he edes ole tietoisia tilanteestani. Tällaisessa tilanteessa tekee mieli heittää hanskat tiskiin ja todeta ettei tämä maailma ole minua varten. 

 

Ennen kävin kesäisin rullaluistelemassa, uimassa, puuhailimme kavereiden kanssa kaikkea ulkona, söimme mansikoita viltin päällä nurmikolla, kävimme festareilla ja teimme kaikkea. Jos aurinko paistoi ulkona, olin siellä. Minua ahdisti olla sisällä jos aurinko paistoi. Mikä on muuttunut? Päivästä toiseen tätä samaa, sälekaihtimet kiinni selailen nettiä ja napsin vahvoja lääkkeitä. Meinaa taju lähteä pienenkin lenkin jälkeen tuolla ulkona kun on niin huono olo. Mistä mä nautin? Niin hullulta kun se kuulostaakin niin en tällä hetkellä mistään. En jaksa enää edes haaveilla ja unelmoida, asettaa tavotteita. En usko enää elämääni ja satutan itseäni vain unelmoimalla ystävistä, puolisosta ja tyydyttävästä urasta tai koulutuksesta. Usko kaikkeen hyvään on mennyt. Olen katkeroitunut ihminen ja vihaan tätä tunnetta, se syö ihmistä. Näen kamalia painajaisia, jopa ystävistäni että menetän heidätkin ja he ovat minulle todella vihaisia. Näen että minut ammutaan. Nyt tuli haave pitkästä aikaa kun pidättelen kyyneleitäni. Voi kun olisin vielä lapsi ja minusta välitettäisiin. Ja minä välitin. Haaveilin. Elin. 

 

Ihmettelen kun kävijämäärät ovat blogissani (minun näkökulmastani) suuria. Ketä näitä postauksia jaksaa oikeasti lukea ja miksi? Olisi mahtava saada jotain vastakaikua sieltä, se tuntuisi todella suurelta asialta. Nyt vaan kirjoitan, tuntuu että nämä ovat kuin ajatuksia. Ketään ei näe tai kuule niitä mutta silti numerot kertovat että joku näitä lukee. Olisi mukava jos jättäisitte pienen puumerkin niin tietäisin olenko jo niin sekaisin että luulen että vuodatus näyttää vain että joku tätä lukee vaikka täällä ei oikeasti ketään käykkään. 

 

 

perjantai, 4. heinäkuu 2014

Entten tentten

Taas olisi kamalasti asiaa mutta hirveän vaikea saada tekstinä ne sanat ulos, varsinkaan kokonaiset lauseet. Eletään torstaiyötä ja kello lähenee kolmea. Tulin kotiin hetki sitten ja makaan sohvallani peiton alla. Herätys olisi aamulla klo 0545 ja puhelimeni ilmoittaa ivallisesti herätykseen olevan muutama hassu tunti. Alan miettimään miksei minua väsytä kunnes muistan juoneeni 3 sokeritonta energiajuomaa illan aikana. 

 

Mietin miksi kaikki tunteet heräävät öisin henkiin ja tanssivat pääni sisällä sinnikkäästi. Miksei tätä tapahdu päivisin? Suurin osa postauksistanikin on kirjoitettu yöllä, hassua. Tuntuu kuin seuraisin oman elämäni saippuasarjaa ja öisin on mainoskatkot ja kerkeän sisäistää päivällä tapahtuneet asiat. 

 

Mikä nyt on juonenkäänne? E on taas mukana kuvioissa. Se tapahtui hänen aloitteestaan jokunen aika sitten ja päätin että olen päässyt itse yli tapahtuneesta ja että voimme olla ystäviä. Mutta kysymys herääkin että missä menee ystävyyden raja noin psyykkisesti? Onko siinä mitään outoa että E on ollut luonani monta iltaa putkeen n. kahteen saakka? Kun olemme töissä niin kirjoittelemme jatkuvasti. Pidän itse E:tä kaverina mutta jos olen yhtään oppinut kuuntelemaan vaistojani ja tulkitsemaan häntä niin sanallisesti kuin ruumiillisesti niin pelkään että meillä on pieni näkemysero asian suhteen. 

 

E seurustelee edelleen tämän ihmisen kanssa, jonka kanssa hänellä oli tietämättämme juttua samaa aikaa kun minun kanssani. Vihelsimme silloin pelin poikki mutta tapahtuneen jälkeen he alkoivat seurustella uudestaan ja en itse ollut moneen kuukauteen E:hen yhteydessä. Nyt kuitenkin tilanne on taas vähän mutkikas ja ristiriitainen. Järki sanoo että ei, älä tee mitään. Älä edes psyykkisesti ihastu häneen enää. Mitä useammin näemme sitä enemmän tunteet ovat ottaneet tilaa. Havahdun välillä omiin ajatuksiini ja kuulen kuinka pieni osa nimeltä tunne kuiskuttaa välillä runoja korvaani. Huomaan kuinka makaan sohvallani ja haistan E:n tuoksun ja ehkä jopa ikävöin välissämme ollutta läheisyyttä. E:lle en koskaan paljasta näitä ja olen ollut hänelle niin pelkkää ystävää kun ihminen voi vaan olla etten anna tunteilleni valtaa. 

 

E taas tuntuu muistelevan lämmöllä meidän kahden välisiä asioita muutaman kuukauden takaa. Hän hakee fyysistä läheisyyttä minusta (ei, en tarkoita kuitenkaan niin pitkälle). Hän on alkanut puhua nykyisestä suhteestaan hieman hälläväliä-asenteella jne. En ole lähtenyt touhuun mukaan ja yritän välttää kaikki mahdolliset hyvän yön halit jne. omalla tavallani sillä näen E:stä että nyt on jotain meneillään. En usko että hän itsekkään tietää että mitä. 

 

Nyt mun täytyy lopettaa tämä päätön pohdinta. Havahduin taas siihen että sohvan tyynyt tuoksuvat häneltä ja mietin häntä (meitä). Nyt ajatukset kuriin ja tyyny vaihtoon. Kiitos järki.

 

 

lauantai, 28. kesäkuu 2014

Ajatuksia kesäkuulta

Tunnustelen omia luitani ja huomaan että ne tuntuvat erottuvan paremmin mitä aikoihin. Otin meinaa tuossa touko-kesäkuussa muutaman kilon takaisin mutta nyt olen saanut ne taas pois. Jojottelua, tai en oikein tiedä. Sormeni ja jalkani olivat tuolloin todella turvoksissa että en tiedä oliko se vain nestettä? Nyt ne ovat palautuneet normaaleiksi. Tästä seuraava etappi on 5kg päässä. Tässä oli väli jolloin pistelin insuliinia mutta nyt se on jäänyt taas pois. Ystävänikin ihmetteli tuossa muutama päivä sitten kun yritin pistää insuliinia eikä se onnistunut. Itkin sängylläni ja yritin. Tuntuu että piikki ei vain uppoa reiteeni vaikka yritän. Sitten käteni alkaa täristä ja hommasta ei tule mitään. Joskus kun onnistun, sattuu aivan liikaa. Tunnen kun neula rikkoo verisuonen ja insuliini kirvelee ihon alla. 

 

Olin unohtanut kuinka tämä auttaa. Taas on monta päivää putkeen ollut huono olo eikä edes tee mieli syödä.  Jano on kokoajan ja juon paljon vettä. Asia mistä en pidä on, että pyörryttäminen on tullut takaisin. Ja suonenvedot,jne.. 

 

Kävin lääkärissä hakemassa sairauslomaa pari viikkoa sitten. Mulla oli pitkittynyt yskä ja kuumetta. Lääkäri määräs ottamaan kaksi 600mg buranaa päivässä koska ''olet niin pieni''. Mulle tulee paha mieli koska lääkäri oli itse hoikka ja olin kateellinen siitä. Tunsin itseni kamalan suureksi jättiläiseksi ja luulen vieläkin että lääkäri vain v*ttuili mulle. 

 

Olen taas normaalisti 8h päivässä töissä ja se vie voimat aivan täysin. Kotona loput energiat menevät koiraan ja siivoamiseen. Töissä on raskasta olla. Perjantaikin meni siihen kun keskityin mataliin sokereihini ja ''tähtien'' katseluun. Juhannus oli vapaa mutta en jaksanut lähteä minnekkään, luokseni tuli kavereitani ja valvottiin aamuyöhön. Mun ei tee mieli edes juoda, koko juhannuksen saldo oli yksi siideri. Sokerittomista energiajuomistakaan ei ole mitään hyötyä ja vaikutus nollassa. 

 

Katsotaan mihin tämä menee, nyt tuntuu että mieli on kahlitumpi kuin pitkään aikaan.