... Äiti, kuulen äänestäsi kun voit huonosti. Nenämahaletkussa taas ja siirtoa kuntouttavampaan sairaalaan ei voitu vieläkään tehdä huonon fyysisen kunnon takia. Kyselet koska näemme, joka kerta. Sydämeni särkyy sillä olet tärkeintä elämässäni koirani lisäksi. Tuntuu että et ymmärrä välillä kuinka elämä täällä ''ulkomaailmassa'' on erilaista. Sinulla on paljon aikaa. Täällä täytyy tehdä töitä, matka luoksesi on kuitenkin niin pitkä. Matkustamiseen menee päivä suuntaansa ja olen itse niin väsynyt. Vai ovatko nämä vain tekosyitä? En usko sillä oikeasti olisin vierelläsi 24/7 jos vain voisin. 

Mitä itseeni tulee. Oksetus ruokaa kohtaan, äiti joka on opettanut ettei aikuisten kuulu syödä. Hukuttaudun taas näihin tunteisiin, pelkkiä numeroita. Töissä meitä mitataan pelkkien numeroiden perusteella ja itse jatkan sitä kotona. Jos painan noin, en voi pukea tuota paitaa päälle sinä päivänä. Tuntuu pahalta sanoa ääneen mutta tämä tuntuu kilpailulta. Ei lapsi voi olla äitiään suurempi! Mun täytyy pienentyä. Ei äiti mulle sitä halua, mä tiedän mutta tää on niin ristiriitasta. Toisaalta vihaan tätä voimattomuutta mutta näen itseni taas entistä lihavempana peilistä. En ole koskaan nähnyt itseäni peilistä näin suurena vaikka puntarin luvut ovat olleet paljon suurempia. 

Haluan vaan parasta sulle, äiti. Älä jätä mua tänne yksin. Anteeksi että olen niin kaukana. Silti olen lähempänä kuin uskotkaan.