En edes jaksa uskoa enää. Taas mulle näytettiin porkkanaa ja sitten kun pääsin koskemaan siihen niin se vedettiin pois näkyvistä. Et saakkaan sitä, kunhan tiedät mistä jäät paitsi. 

En osaa sanoa mitään. Tänään E tuli ja ilmoitti että hän aikoo irtisanoutua työpaikaltamme ja olla muutaman viikon kotona ja miettiä asioita. Emme tule näkemään vähään aikaan. Mitähän on tapahtunut, äsken vielä hän oli suunnittelemassa ulkomaanmatkaamme kanssani ja halusi olla täällä yöt ja päivät. Nyt salama iski kirkkaalta taivaalta ja jäin yksin. En saanut sanaa suustani. E selitti ja selitti syitänsä ja mä olin hiljaa. En voinut enää katsoa silmiin. Lopulta itkin. Otin panacodin ja halusin päästä pois tästä maailmasta. Hän kysyi haluanko enää nähdä enkä vastannut mitään. Olen taas niin pettynyt kaikkeen. Itseeni, ystäviini, ihmissuhteisiini ja kaikkeen. 

Ainoa ystäväni täällä on lopettanut yhteydenpidon minuun. Hän on velkaa minulle satoja euroja eikä varmasti tule niitä koskaan maksamaan takaisin. Hänellä on ollut vaikeaa kun on työtön jne. ja olen monta kuukautta soitellut hänelle yksipuoleisesti, pyytänyt kylään, keksinyt yllätyksiä piristykseksi jne. Häneltä ei mitään. Jääköön ystävyytemme tähän, olen kaikkeni tehnyt. 

Sitten oli koirani kuolema ja herra X:n tapaus. Aina mut on jätetty yksin. Nyt E. Niinkun hänelle sanoin ''ei sun tartte selitellä''. Mut on luotu elämään yksin, en aio antaa enää kenenkään satuttaa mua (paitsi itseni). Oon ku koditon koiranpentu joka yrittää miellyttää kaikkia jotta saisi rakkautta ja huomiota. Koira, jollekka te muut olette kaikkeni mutta teille muille elämässä on paljon muuta. 

Huomenna olisi taysissa aika. Olen kahden vaiheilla. Toisaalta haluaisin sairaalaan mutta toisaalta en. Oon ihan hukassa, tahtoisin jotain lääkettä jolla saisi ahdistusta pois. Turruttaa pään, en kestä tätä taas. Aina jään yksin sateeseen.