Tänään torkutin taas yhteentoista. Heräsin itseasiassa puheluun mun promofirmalta sillä olen menossa viikonloppuna tekemään erästä promootiokeikkaa. Juuri heränneenä muistiini jäi varmaan n. 30% kaikesta. Puhuimme ständistä, sen rakentamisesta, eri flyereista. vaatetuksesta, kaupanpäällisistä, tavotteista, yhteyshenkilöistä, pisteen rakentamisesta ja purusta ja tavaroiden takaisinlähetyksistä ja vaikka mistä. Huh, siinäpä tuli juttua. Noissa on todella suuri vastuu sillä hoidan itse suuren osan kaikesta, tavaroiden lähetyksistä, kirjanpidosta, pisteiden rakentamisesta ja purusta ja vielä myynnistä. Silti koen omaksi työkseni juurikin sen että saan nähdä ihmisiä kasvotusten. 

 

Yritin etsiä vielä nopeasti saikkulappuani mutten löytänyt sitä mistään. Ei mitään hajua minne se on kadonnut. Töihin kerkesin juuri ja juuri kahdeksitoista. Tappelin tulostimen kanssa ja kontaktoin asiakkaita. Tänään päivä meni taas nopeaa. Otin 4 pamia ennen kun lähdin töihin sillä mua ahdisti E niin paljon. Sillä oli asiaa. ''Anteeks''. Oli kaikki. Sanoin että on sanonut sen jo. Sitten selitti perään jtn ympäripyöreää ja sanoin etten tajunnut siitä mitään ja että ei tässä tullut mitään uutta. Sanoi että soittelee. Mun mielestä vois sen verran löytyä miestä että tulis tänne sanomaan suoraan että yrittää vielä exänsä kanssa, mutta ei se pysty. En tiiä mikä muhun meni mutta laitoin X:llekkin viestiä mutta ei se oo vastannu mitään. Pistin vaan että mitä sille kuuluu. Mutta kun hän on yhteyksissä vain kun häntä huvittaa. Ei sitten. 

 

Kävin nopeasti töiden jälkeen keskustassa. Halusin vain mennä jonnekkin vähäksi aikaa etten mene suoraan kotiin nukkumaan. Ostin ison pepsi maxin ja istuin juomaan sitä. Vapaana oli vain yksi ainoa pöytä johon menin istumaan. Yleensä en käy missään yksin, nyt ajattelin että keskityn vain juomaan limsaa ja lukemaan puhelimesta ilta-sanomia/ym. turhaketta. Saada kaikki työasiat pois mielestä. Hetken päästä huomasin miksi pöytä oli tyhjä. Viereisessä pöydässä istui nainen pyörätuolissa ja hänen avustajansa. Nainen käytti jotain kirjotinta joka taas sanoi ääneen minkä nainen oli kirjoittanut. Avustaja kyseli häneltä kaikkea ja ymmärsin että tämä pyörätuolissa istuva nainen oli surullinen ja turhautunut sillä avustaja oli lähdössä syksyllä toiseen kaupunkiin opiskelemaan. Välillä nainen huusi jotain ja pöydältä lenteli erinäisiä asioita ympäri ämpäri ja ihmiset tuijottivat. Itse en tuijottanut mutta aloin miettimään kuinka vaikeaa jonkun elämä voi olla. Tahtomattaan olla puhumatta ja liikkumatta. Et pysty ilmaisemaan itseäsi ja olet täysin muiden armoilla. Kamalaa. En ollut keskittynyt yhtään puhelimeeni (mikä on ennenkuulumatonta) vaan koko keskittymiseni meni tähän naiseen. Yleensä mietin tuhatta asiaa samaan aikaan (bussiaikatauluja, keneltä odotan whatsapp-viestiä, mihin kauppaan vielä menen, onko sähköpostiin tullut jotain työjuttuja, ketä olen sopinut näkeväni illalla, minne sovin kesälomat, paljonko tililläni on rahaa, missä on lähin vessa ja ketä olen luvannut nähdä seuraavaksi). Nyt keskityin VAIN tähän naiseen. Ja arvostin häntä ja hänen avustajaansa. Näin kuinka rankkaa se voi olla. Pintaraapaisulta toki mutta sekin riitti. Ei minusta olisi tuohon. 

 

Lähdin kotiin ja soitin ajan lääkäriin huomiselle. Se on vähän ennen töitä. Aion hakea lisää pameja. En tiedä missä olisin ilman näitä. Myönnän ottavani näitä hieman liikaa mutta tämä on väliaikaista. Kunhan pääsee pahimman kriisin yli. Peruin ystäväni näkemisen. Hän pyysi tulla tänään luokseni mutten jaksa panostaa. Pitäisi siivota ja laittautua ja olla voimissaan. Ja se stressaa kun tämä ystäväni on ihastunut minuun ja minä en häneen. Se on epämukavaa kun joutuu väistelemään häntä. Hän varmaan suuttui kun ei vastannut mitään. Sanoin vaan suoraan että olen yksinkertaisesti niin poikki etten jaksa. 

 

Kotona soitin mummulleni (äidin äiti). Emme ole puhuneet yli vuoteen. Tämä oli hyvin mielenkiintoinen puhelu. Mummu on todella hyvässä kunnossa ikäisekseen. Lenkkeilee päivittäin, hoitaa yksin omakotitaloa, ajaa autoa ja on ''täysissä''järjissään. Haluan olla yhteyksissä mummuni kanssa niin kauan kun pystyn. Mummukin on lähdössä reissuun Saksaan vapuksi, hienoa. Kiva kuulla että hän pääsee vielä reissaamaan, siitä hän on aina tykännyt. Sitten hän sanoi: ''Oletko sä masentunut? Sun äänes kuulostaa täysin samalta kun sun äitis ääni kun se on tosi masentunu''. Mitäpä siihen vastata. Kerroin pintaraapasua mun jutuista ja hänkin yritti mua osastolle. Inhoon sitä sanaa. Ehkä kun nää promohommat on ohi ja oon saanu kaikki kelajutut selvitettyy ja eteenpäin. Ens vkolla ois taas mystery shoppauskeikkoja erääseen kenkäliikkeeseen. Näin en ajattele E:tä, kerään rahaa että pääsisin muuttamaan ulkomaille ja saisin vähän työpiiriä laajennetua. Oma kunto vaan ei jaksa ehkä. Pitää rampata matkahuollossa, hakea lähetyksiä ja tehdä raportteja ja ja ja. En ees tiiä missä mun verokortti on. 

 

Nyt väsyttää. Unien aika. Huomenna onneksi lääkäri, katotaan pajonko uskallan sanoa totuutta omasta voinnistani vai menenkö vain uusimaan diapam-reseptini.