Äitini soitti tänään. Kertoi että hänet siirretään takaisin akuutille kuntouttavalta. Syömisen kanssa on vaikeuksia ja itsetuhoisuutta,..  Yhtäkkiä valaistun mitä kaikkea tässä on vuosia tehty, mikä tämä tilanne oikein on? Äiti saa sähköshokkeja vuodesta toiseen, roikkuu nenämahaletkussa tuolla osastoilla ja ai että muhun sattuu. Vuosia odotin että äiti pääsee kuntouttavalle osastolle ja sitä kautta jonkinlaiseen hoitokotiin mistä oli puhetta. Pitkään odotettiin paikkaa kuntoutuksesta ja nyt kun pääsi sinne niin takaisin.  Usko, toivo ja rakkaus. Sanotaanko että rakkautta on jäljellä, se ei koskaan katoa. Usko ja toivo minulla on maassa, tämä tuli niin puskista. 

Ehkä sekin kun mua tuntuu turhauttavan tää tilanne enemmän kun äitiä. Onko se äitille helvetti ihan fine että hän on sairaalassa koko elämänsä? Repii kätensä auki, miettii koska ja miten pääsisi tappamaan itsensä ja on vaan toisten vallan alla. MUN ÄITI ei ole semmoinen, mä tiedän. Missä vaiheessa tämä meni näin? Mun äiti teki hyvää ja terveellistä kotiruokaa perheelle, rakasti lenkkeilyä ja metsäretkiä, tykkäsi matkustella, teki paljon käsillään, oli tekemisissä ystäviensä kanssa, kävi erilaisilla kursseilla, rakasti shoppailua, tykkäsi käydä perjantaisin saunassa ja juoda siiderin sen jälkeen. Yhtäkkiäkö mulle vaan sanotaan että ''äiti meni vähän lepäämään sairaalaan. Äiti tulee parin päivän sisällä takaisin''. Pari päivää on venähtänyt nyt n. 7 vuodella, yhtäkkiäkö kaikki vain loppui? 

Munkaan unellmat vaan ei ota tulta alleen. Olen taas ollut yhteydessä opiskelupaikkoihin enkä saa vastauksia mistään. Ehkä mun vaan pitää hyväksyä että ei. Nyt kaksi elämäni tärkeintä asiaa on ammuttu alas, en jaksa itsekään nousta enää. Ja kaikellako muka tarkoituksensa. 

Se on taas uhkaillu mua. Tänään siltä tuli viestiä, eikö se jätä mua rauhaan. Tämä viikko on ollut ihan hirveä, mut on lähetetty työterveydestä 2 kertaa acutaan ja kerran mulle soitettiin töihin että verikokeista on löytynyt jotain ja mun pitää tulla sinne samantien. Hirveästi tutkimuksia takana ja olen ihan loppu. Olen vähän päälle 20 vuotta ja kroppani alkaa pettää jo nyt. Kolme kertaa ensiavussa osastolla tällä viikolla ja nyt makaan rytmihäiriöissä sohvalla, odotan koska sydän pettää. X:n vaimon uhkailuviestit saivat rytmihäiriöt vielä pahemmiksi, olo on ihan kauhea. Onneksi huomenna on vapaapäivä, saan levätä hetken. Eilen otettiin kilpirauhaskokeet ja maanantaina pitäisi olla tulokset valmiit. Olisi ihanaa jos niistä löydettäisiin jotain, saisin jonkun avun tähän kaikkeen. Pelkään koska en herää enää. Ketä minut edes löytäisi? 

Lintuni lähti tänään taivaaseen pitkän taistelun jälkeen. Nyt olo on tyhjä, kaipaisin lähelle jotain ihmistä. Joku joka lohduttaisi ja pitäisi huolta, tuntuu että omat siivet eivät kanna. Olen sairastanut angiinan ja vyöruusun viimeisen kuukauden sisällä. Tämän lisäksi diabetes+mahavaivat+tämä uusin eli hengitysvaikeudet ja korkea syke. Rukoilen. Luoja anna minulle apua. 

Ennen kävin kesäisin rullaluistelemassa, uimassa, puuhailimme kavereiden kanssa kaikkea ulkona, söimme mansikoita viltin päällä nurmikolla, kävimme festareilla ja teimme kaikkea. Jos aurinko paistoi ulkona, olin siellä. Minua ahdisti olla sisällä jos aurinko paistoi. Mikä on muuttunut? Päivästä toiseen tätä samaa, sälekaihtimet kiinni selailen nettiä ja napsin vahvoja lääkkeitä. Meinaa taju lähteä pienenkin lenkin jälkeen tuolla ulkona kun on niin huono olo. Mistä mä nautin? Niin hullulta kun se kuulostaakin niin en tällä hetkellä mistään. En jaksa enää edes haaveilla ja unelmoida, asettaa tavotteita. En usko enää elämääni ja satutan itseäni vain unelmoimalla ystävistä, puolisosta ja tyydyttävästä urasta tai koulutuksesta. Usko kaikkeen hyvään on mennyt. Olen katkeroitunut ihminen ja vihaan tätä tunnetta, se syö ihmistä. Näen kamalia painajaisia, jopa ystävistäni että menetän heidätkin ja he ovat minulle todella vihaisia. Näen että minut ammutaan. Nyt tuli haave pitkästä aikaa kun pidättelen kyyneleitäni. Voi kun olisin vielä lapsi ja minusta välitettäisiin. Ja minä välitin. Haaveilin. Elin. 

Ihmettelen kun kävijämäärät ovat blogissani (minun näkökulmastani) suuria. Ketä näitä postauksia jaksaa oikeasti lukea ja miksi? Olisi mahtava saada jotain vastakaikua sieltä, se tuntuisi todella suurelta asialta. Nyt vaan kirjoitan, tuntuu että nämä ovat kuin ajatuksia. Ketään ei näe tai kuule niitä mutta silti numerot kertovat että joku näitä lukee. Olisi mukava jos jättäisitte pienen puumerkin niin tietäisin olenko jo niin sekaisin että luulen että vuodatus näyttää vain että joku tätä lukee vaikka täällä ei oikeasti ketään käykkään. 

Mietin miksi kaikki tunteet heräävät öisin henkiin ja tanssivat pääni sisällä sinnikkäästi. Miksei tätä tapahdu päivisin? Suurin osa postauksistanikin on kirjoitettu yöllä, hassua. Tuntuu kuin seuraisin oman elämäni saippuasarjaa ja öisin on mainoskatkot ja kerkeän sisäistää päivällä tapahtuneet asiat. 

Mikä nyt on juonenkäänne? E on taas mukana kuvioissa. Se tapahtui hänen aloitteestaan jokunen aika sitten ja päätin että olen päässyt itse yli tapahtuneesta ja että voimme olla ystäviä. Mutta kysymys herääkin että missä menee ystävyyden raja noin psyykkisesti? Onko siinä mitään outoa että E on ollut luonani monta iltaa putkeen n. kahteen saakka? Kun olemme töissä niin kirjoittelemme jatkuvasti. Pidän itse E:tä kaverina mutta jos olen yhtään oppinut kuuntelemaan vaistojani ja tulkitsemaan häntä niin sanallisesti kuin ruumiillisesti niin pelkään että meillä on pieni näkemysero asian suhteen. 

E seurustelee edelleen tämän ihmisen kanssa, jonka kanssa hänellä oli tietämättämme juttua samaa aikaa kun minun kanssani. Vihelsimme silloin pelin poikki mutta tapahtuneen jälkeen he alkoivat seurustella uudestaan ja en itse ollut moneen kuukauteen E:hen yhteydessä. Nyt kuitenkin tilanne on taas vähän mutkikas ja ristiriitainen. Järki sanoo että ei, älä tee mitään. Älä edes psyykkisesti ihastu häneen enää. Mitä useammin näemme sitä enemmän tunteet ovat ottaneet tilaa. Havahdun välillä omiin ajatuksiini ja kuulen kuinka pieni osa nimeltä tunne kuiskuttaa välillä runoja korvaani. Huomaan kuinka makaan sohvallani ja haistan E:n tuoksun ja ehkä jopa ikävöin välissämme ollutta läheisyyttä. E:lle en koskaan paljasta näitä ja olen ollut hänelle niin pelkkää ystävää kun ihminen voi vaan olla etten anna tunteilleni valtaa. 

E taas tuntuu muistelevan lämmöllä meidän kahden välisiä asioita muutaman kuukauden takaa. Hän hakee fyysistä läheisyyttä minusta (ei, en tarkoita kuitenkaan niin pitkälle). Hän on alkanut puhua nykyisestä suhteestaan hieman hälläväliä-asenteella jne. En ole lähtenyt touhuun mukaan ja yritän välttää kaikki mahdolliset hyvän yön halit jne. omalla tavallani sillä näen E:stä että nyt on jotain meneillään. En usko että hän itsekkään tietää että mitä. 

Nyt mun täytyy lopettaa tämä päätön pohdinta. Havahduin taas siihen että sohvan tyynyt tuoksuvat häneltä ja mietin häntä (meitä). Nyt ajatukset kuriin ja tyyny vaihtoon. Kiitos järki.

Olin unohtanut kuinka tämä auttaa. Taas on monta päivää putkeen ollut huono olo eikä edes tee mieli syödä.  Jano on kokoajan ja juon paljon vettä. Asia mistä en pidä on, että pyörryttäminen on tullut takaisin. Ja suonenvedot,jne.. 

Kävin lääkärissä hakemassa sairauslomaa pari viikkoa sitten. Mulla oli pitkittynyt yskä ja kuumetta. Lääkäri määräs ottamaan kaksi 600mg buranaa päivässä koska ''olet niin pieni''. Mulle tulee paha mieli koska lääkäri oli itse hoikka ja olin kateellinen siitä. Tunsin itseni kamalan suureksi jättiläiseksi ja luulen vieläkin että lääkäri vain v*ttuili mulle. 

Olen taas normaalisti 8h päivässä töissä ja se vie voimat aivan täysin. Kotona loput energiat menevät koiraan ja siivoamiseen. Töissä on raskasta olla. Perjantaikin meni siihen kun keskityin mataliin sokereihini ja ''tähtien'' katseluun. Juhannus oli vapaa mutta en jaksanut lähteä minnekkään, luokseni tuli kavereitani ja valvottiin aamuyöhön. Mun ei tee mieli edes juoda, koko juhannuksen saldo oli yksi siideri. Sokerittomista energiajuomistakaan ei ole mitään hyötyä ja vaikutus nollassa. 

Katsotaan mihin tämä menee, nyt tuntuu että mieli on kahlitumpi kuin pitkään aikaan. 

1. Minulla on perhe ja olen kaikkiin perheenjäseniini yhteydessä säännöllisesti. Perhe on minulle todella tärkeä ja usein muistelen lämmöllä aikaa jolloin asuimme perheeni kanssa vielä saman katon alla. Minulla oli todella hyvä lapsuus ja vanhempani ovat tehneet suuren työn opettaessaan minulle erilaisia arvoja. Minua ei ole rangaistu enkä ole joutunut olemaan kotiarestissa. Meitä ei ole kasvatettu pelossa/painostuksessa vaan kannustaen. Esim. vanhempien kunnioitus. Sen olen vaan oppinut ja se on ollut minulle aina itsestäänselvyys. Kunnioitus luontoa kohtaan, kävimme ensimmäiset luontoretket vanhempieni kanssa kun olin jossain kantorepussa äidin selässä. Kunnioitus eläimiä kohtaan, pienestä asti isä on opettanut minulle lintuja ja perheessämme on aina ollut jokin lemmikki. Arvostan myös vanhempiani sillä isäni oli ainut kuka oli töissä joten rahaa ei liikaa ollut kolmen lapsen elättämiseen. Kuitenkin vanhemmat viettivät meidän kanssa aikaa ja tekivät asioita joihin rahaa ei vaadita. Leivoimme äidin kanssa, saunoimme yhdessä, kävimme retkillä, pulkkamäessä, tapahtumissa, maatiloilla katselemassa eläimiä, hiihtämässä ja luistelemassa, urheilemassa yhdessä, eväsretkillä, isän työpaikalla katselemassa paikkoja, kävimme perhetuttavillamme kylässä ja kaikkea mahdollista. Näistä asioista olen kiitollinen. En ole koskaan joutunut kärsimään siitä että vanhemmillani ei olisi ollut aikaa kuunnella huoliani tai että olisin ollut yksin. Jos joskus saan lapsia niin hartain toiveeni olisi olla yhtä hyvä vanhempi heille kuin omani ovat olleet minulle. 

2. Koirani. Tästä olenkin jo maininnut täällä aikaisemmin. Välillä tuntuu kuin olisin samaa sielua koirani kanssa. Kiitän koirastani joka päivä ja ilta. Tunnen koirani paremmin kuin itseni. Ilmeistä osaan tulkita kaiken ja käytöksestä, tiedän kummalle kyljelle hän kääntyy ja osaan lukea hänen kehonkieltään paremmin kuin mitään. Nautin kun näen koirani nauttivan. Emme puhu samaa kieltä mutta ymmärrän koiraani paremmin kuin yhtäkään ihmistä, edes itseäni. Sanotaan että koira rakastaa ehdoitta, mutta näin asia on myös toisinpäin. 

3. Minut tekee myös onnelliseksi kun pääsen vaikeuksista ylös. Opin käsittelemään vaikeita asioita ja näkemään kaiken laajemmin. Olen onnellinen niinä hetkinä kun voin olla apuna muille ihmisille kun heillä on vaikeaa. Haluan vilpittömästi auttaa muita ja minulle tulee käsittämättömän hyvä mieli jos saan piristettyä jonkun olotilaa. Niinä hetkinä kun itse seison vahvana molemmat jalat maassa, tuntuu hyvältä kun voi jakaa sitä tunnetta muille. Olen äärimmäisen tunteellinen ihminen ja pidän itsessäni siitä että osaan iloita aidosti toisten puolesta. Viimeisin asia joka sai minut itkemään oli ystäväni puhelu jossa hän ilmoitti että oli päässyt hakemaansa kouluun. Tiesin kuinka iso asia tämä oli hänelle ja menin samantien kananlihalle ja itkin onnesta. 

Ehkä minun on aika yrittää saada unta, herkistyin taas kun muistin tuon ihanan hetken jossa ystäväni ilmoitti kouluunpääsystään. Tätä postausta oli ihana kirjoittaa, taidampa jatkossakin tehdä tämänkaltaisia sillä nämä saavat hymyn huulille :) Saa paremmin untakin kun epämiellyttävät asiat eivät vello mielessä.

Mä haluaisin kirjottaa jostain muustakin kuin tästä kilokriisistä mutta kun päässä ei pyöri kuin tämä. Ja kun kirjoitan siitä niin sekin ahdistaa ja saa tämän vielä enemmän vielä pinnalle.Tästä syystä en ole tännekkään kirjoitellut vähään aikaan. Yritän saada unta mutta se ei onnistu. Päässä pyörii ajatuksia aivan liikaa. Mulla ei oo ennen ollut tämmösiä vaikeuksia sillä yleensä saan unen päästä kiinni liiankin helposti mutta nyt jokin on muuttunut, en tiedä mikä. En itse edes tiedosta minkä takia en saa unta. 

Taidan yrittää alkaa rauhoittua ja ottaa mallia vieressäni kuorsaavasta koirastani :) Rakkautta on nukkua koiruuteni vieressä ja nauttia siitä hetkestä <3 

Aloin miettimään kuinka paljon vihaan valehtelua. Itse teen sitä suojellakseni muita ja samalla itseäni. Helpompi tapa elää? Entä siinä vaiheessa kun olet esim. myöhästynyt tapaamisesta siitä syystä että myöhästyit bussista. Ensimmäinen asia joka tulee mieleen siinä vaiheessa on että minkä syyn mä keksin kaverille että miksi olin myöhässä? Tänään mä heräsin siihen että miksi en vain voi sanoa että myöhästyin bussista? Mun oletusarvo on jo se, että pitää selitellä ja valehdella. Se sai mut heräämään. No, missä asioissa sitten valehtelen?

Nukkuminen. ''Joo meen 23 aikaan nukkumaan ja herään aikasin''. Oikeasti en nuku kuin _hyvin_ lyhyitä pätkiä yössä. Ramppaan väliä vesihana-vessa. Aamulla oon niin kuolemanväsynyt että nukkuisin koko päivän. En myönnä nukkuvani päiväunia sillä olisin ''heikko''. Jos olen esim.isälläni kylässä ja menen vierashuoneeseen nukkumaan päivällä, pistän tabletilta jonkun sarjan pyörimään samalla niin jos joku tulee ovesta sisään niin voin esittää katsovani jotain sarjaa. Jos joku soittaa minulle ja herään siihen ja ääneni kuulostaa väsyneeltä ja soittaja kysyy että herättikö hän niin missään tapauksessa ei! Miksi sitä ei vaan voi myöntää? 

Menkat. ''Joo, on mulla säännölliset menkat''. Jos totta puhutaan niin mulla ei oo koskaan ollu säännöllisiä menkkoja. En tykkää puhua niistä enkä halua edes miettiä asiaa sillä siinä pelottaa että se liittyy jotenkin mun hedelmällisyyteen ja että tuunko saamaan koskaan lapsia?

Diabetes. ''Joo hyvin sokerit on menny, mittailen säännöllisesti enkä unohda pistoksia''. Enhän mä niitä lääkäreitä varten siellä lääkärissä käy, enhän? Silti puhun sujuvaa p.skaa niille sillä tämä asia on niin vaikea mulle. Aina keksin syitä että mittari on hajonnut jne. (pystyvät tietokoneella tarkistaan mun mittaukset missä näkyy pvm klo-aika ja verensokeriarvo). Vuosiin en ole mittaria vienyt purettavaksi sairaalalle. Se on yksinkertasesti vaan tyhjä. Mitähän lääkärit sanois kun kertoisin että mittarissa on yli vuodenkin aukko ja pääsääntöstä insuliiniakin olin yli vuoden putkeen pistämättä. Eivät varmaan suostuis hoitamaan mua enää ja miettimään mistä mun mahavaivat johtuu.

Syöminen. Monet testaa kysymällä ''Mitä sä oot tänään syöny?'' Ensin menin ihan lukkoon aina mutta nykyään sanon aina että leipää. 

Oma jaksaminen. ''Hyvää kuuluu''. Samaan aikaan täällä ruudun toisella puolen saattaa olla tyttö ripsivärit poskillaan, tyhjä diapam-paketti vieressään, taustalla soi masistelubiisit ja päässäni tanssin s..tanan kanssa. 

Oikeastaan kun miettii niin nämä asiat pyörittävät mun elämää/ovat olennainen osa sitä ja kun joku kysyy elämästäni niin minun tulee tällöin valehdella useasti. Töissä jaksavani jne. ja kun pyörryttää ja taju meinaa lähteä niin esittää tekevänsä jotain muuta (nojaavansa pöytään katsoakseen jtn mainosta tms). Sitten valehteluun tottuu ja kaipa sitä alkaa olettaa että kaikessa pitää valehdella. Täällä on ihanaa kun voin kirjoittaa juuri niin kuin asiat ovat. Ei ole lääkäreitä, työnantajia, perheenjäseniä tai muita joita totuus satuttaisi. Paitsi minä itse. Mutta kun tarpeeksi toitottaa valheellisia asioita muille niin niitä alkaa oikeasti itsekkin uskoa ja välillä pitääkin oikeasti miettiä että koskas esim. ne edelliset menkat olikaan? Oikeasti nyt en edes muista. Voin myöntää että tänään olen sairaslomalla. Ramppasin viime yönä monta kertaa tunnissa vessassa ja juomassa. Sain puoli8 aamulla unta. En ole käynyt suihkussa, saatikaan siivonnut kämppää. Olen nukkunut päivällä epämääräsiä jaksoja ja herännyt välillä ja taas nukahtanut. Olen polttanut yhden tupakan koko päivänä ja juonut 1,5L pepsi maxia. Ja olen tuntenut huonoa omaatuntoa näistä kaikista. 

Voisinko joskus vain olla kaikesta rehellinen itselleni ja muille? Jos joskus aion edes haaveilla parisuhteesta niin minun tulisi ensin rakastaa edes vähän myös itseäni mutta nyt asiat ovat päinvastoin. Vihaan itseäni, luonnettani ja ulkonäköäni. Olen miettinyt olenko narsisti ja itsekäs laiskiainen. Oikeastaan tiedän että olen. Olen huomannut että läheiset ihmiset ovat kaikonneet elämästäni jos olen kertonut heille ongelmistani. He pelkäävät. E ei kestänyt ja hän myönsi sen. Ystäväpiirissä samaa. En halua enää kertoa, liikaa olen jo menettänyt. Yksinäisyys ja valheet satuttavat.

Ps. tämä haave mistä viimeksi mainitsin. Onnistui mutta kaatui. Taas annettiin kukka kämmenelle ja ehdin iloita kunnes se kuihtui ja tuuli puhalsi sen pois ennenkuin kerkesin koskea kukkasta.

Mutta joo huomaa kuinka lopussa mä oikeesti oon. To tein pitemmän pvän duunissa ja kävin siellä lääkärissä ja matkahuollossa hakemassa promokamoja ja valmistauduin promokeikkaan himassa (latailin laitteita jne opiskelua). Söin persikoita ja kaikki tuli ylös. (y) Olin niin jäässä kun menin nukkumaan ja niin poikki. 

Pe olin aamupvän duunissa ja sieltä lähin promokeikalle erääseen prismaan. Olin 12h tällä työkombolla. Mulla oli hirvee väsy, en ollu juonu tai syöny koko pvänä ja stressi miten saan promokamat takasin himaan ja kaikkea muuta mahdollista. Mulle ei oo koskaa ennen käyny tollee mutta promokeikan jälkeen mä vaan tiputin pahvilaatikot prisman parkkiksella maahan ja aloin itkemään. Olin niin väsynyt.  Illalla heti tän kaiken jälkeen lähdin moikkaamaan keskustaan ystävääni briteistä ja hyvää ystävääni Turusta. Olin kahden aikaa yöllä kotona ja seuraavana päivänä olisi ollut eräs toinen keikka ideaparkissa. Mulle nousi varmaan kuumetta kun aamulla oli niin huono olo että peruin keikan. Tein raportin promofirmalle ja myöskin itse asiakkaalle. Tässäkin on suuri homma. Sit koitin mennä apteekkiin hakee mun insuliineja kun ne oli loppu. Apteekkari sanoi että mun e-resepti on vanhentunu  _lokakuussa_ ?! No, edelleen ilman insuliineja. Sain vasta tänään soitettua tk:hon että uusii mun reseptin. En oo vieläkää kerenny hakemaan. Oikeestaan mulla ei oo tullut tiliäkään tässä kuussa niin ei olis rahaakaan. Kelan pitäs maksaa mun sairaslomat mutta työpaikka ei ollut toimittanut sinne jotain lappua niin tuli hylätty päätös kelalta. (Kiva kun oon olu kuukauden ilman tuloja ja nyt käsittelyaika lähtee alusta 3-5vko). Oon soitellu kelat läpi ja taas saanut itkukohtauksen töissä kun vaikka mitä teen niin asiat ei suju. Tämäkin täysin työpaikan moka ja mä kärsin. Ei auttas sairastaa. Ja kaiken lisäksi tossa on kahden viikon karenssi. Oon sen jo kerran tänä vuonna käyny läpi samasta vaivasta ja se tulee nyt uudestaan. Mikä järki? Oon niin hukassa näiden lomakkeiden ja byrokraattisten asioiden kanssa että menin työpaikallakin vaan ulos itkemään yli tunniksi. Loppupvänä en pystynyt keskittymään mihinkään. Kiva viettää vappuakin kun muut ovat terasseilla jne. ja mä en pääse minnekkään :( Plus että olis kiva saada ne insuliinit ja pamit ja elääkkin jollain. PM viekkaritki iskee. Ja tupakka. Pitää vaan kestää. 

Mutta joo ihan uutena juttuna on tää että en pysty kontrolloimaa mun tunteita julkisilla paikoilla. Viikon sisään jo 2 kertaa romahtanut. Kadottanut kaikki narut käsistä. 

Mutta yks tosi lupaava asia tulossa. Kuukauden sisään tulossa todennäköisesti TODELLA suuri muutos. Liittyen mun uraan ja unelmiin. Lähtö ois Suomesta ens kuun 25. mennessä erääseen lämpimään maahan. Siitä sitten enemmän torstaina kun asia varmistuu. Tästä syystä jaksan kaikkea ja pamejakaan en oo ottanu. Torstaina siis joko isot juhlat tai pamikuuri.......

Yritin etsiä vielä nopeasti saikkulappuani mutten löytänyt sitä mistään. Ei mitään hajua minne se on kadonnut. Töihin kerkesin juuri ja juuri kahdeksitoista. Tappelin tulostimen kanssa ja kontaktoin asiakkaita. Tänään päivä meni taas nopeaa. Otin 4 pamia ennen kun lähdin töihin sillä mua ahdisti E niin paljon. Sillä oli asiaa. ''Anteeks''. Oli kaikki. Sanoin että on sanonut sen jo. Sitten selitti perään jtn ympäripyöreää ja sanoin etten tajunnut siitä mitään ja että ei tässä tullut mitään uutta. Sanoi että soittelee. Mun mielestä vois sen verran löytyä miestä että tulis tänne sanomaan suoraan että yrittää vielä exänsä kanssa, mutta ei se pysty. En tiiä mikä muhun meni mutta laitoin X:llekkin viestiä mutta ei se oo vastannu mitään. Pistin vaan että mitä sille kuuluu. Mutta kun hän on yhteyksissä vain kun häntä huvittaa. Ei sitten. 

Kävin nopeasti töiden jälkeen keskustassa. Halusin vain mennä jonnekkin vähäksi aikaa etten mene suoraan kotiin nukkumaan. Ostin ison pepsi maxin ja istuin juomaan sitä. Vapaana oli vain yksi ainoa pöytä johon menin istumaan. Yleensä en käy missään yksin, nyt ajattelin että keskityn vain juomaan limsaa ja lukemaan puhelimesta ilta-sanomia/ym. turhaketta. Saada kaikki työasiat pois mielestä. Hetken päästä huomasin miksi pöytä oli tyhjä. Viereisessä pöydässä istui nainen pyörätuolissa ja hänen avustajansa. Nainen käytti jotain kirjotinta joka taas sanoi ääneen minkä nainen oli kirjoittanut. Avustaja kyseli häneltä kaikkea ja ymmärsin että tämä pyörätuolissa istuva nainen oli surullinen ja turhautunut sillä avustaja oli lähdössä syksyllä toiseen kaupunkiin opiskelemaan. Välillä nainen huusi jotain ja pöydältä lenteli erinäisiä asioita ympäri ämpäri ja ihmiset tuijottivat. Itse en tuijottanut mutta aloin miettimään kuinka vaikeaa jonkun elämä voi olla. Tahtomattaan olla puhumatta ja liikkumatta. Et pysty ilmaisemaan itseäsi ja olet täysin muiden armoilla. Kamalaa. En ollut keskittynyt yhtään puhelimeeni (mikä on ennenkuulumatonta) vaan koko keskittymiseni meni tähän naiseen. Yleensä mietin tuhatta asiaa samaan aikaan (bussiaikatauluja, keneltä odotan whatsapp-viestiä, mihin kauppaan vielä menen, onko sähköpostiin tullut jotain työjuttuja, ketä olen sopinut näkeväni illalla, minne sovin kesälomat, paljonko tililläni on rahaa, missä on lähin vessa ja ketä olen luvannut nähdä seuraavaksi). Nyt keskityin VAIN tähän naiseen. Ja arvostin häntä ja hänen avustajaansa. Näin kuinka rankkaa se voi olla. Pintaraapaisulta toki mutta sekin riitti. Ei minusta olisi tuohon. 

Lähdin kotiin ja soitin ajan lääkäriin huomiselle. Se on vähän ennen töitä. Aion hakea lisää pameja. En tiedä missä olisin ilman näitä. Myönnän ottavani näitä hieman liikaa mutta tämä on väliaikaista. Kunhan pääsee pahimman kriisin yli. Peruin ystäväni näkemisen. Hän pyysi tulla tänään luokseni mutten jaksa panostaa. Pitäisi siivota ja laittautua ja olla voimissaan. Ja se stressaa kun tämä ystäväni on ihastunut minuun ja minä en häneen. Se on epämukavaa kun joutuu väistelemään häntä. Hän varmaan suuttui kun ei vastannut mitään. Sanoin vaan suoraan että olen yksinkertaisesti niin poikki etten jaksa. 

Kotona soitin mummulleni (äidin äiti). Emme ole puhuneet yli vuoteen. Tämä oli hyvin mielenkiintoinen puhelu. Mummu on todella hyvässä kunnossa ikäisekseen. Lenkkeilee päivittäin, hoitaa yksin omakotitaloa, ajaa autoa ja on ''täysissä''järjissään. Haluan olla yhteyksissä mummuni kanssa niin kauan kun pystyn. Mummukin on lähdössä reissuun Saksaan vapuksi, hienoa. Kiva kuulla että hän pääsee vielä reissaamaan, siitä hän on aina tykännyt. Sitten hän sanoi: ''Oletko sä masentunut? Sun äänes kuulostaa täysin samalta kun sun äitis ääni kun se on tosi masentunu''. Mitäpä siihen vastata. Kerroin pintaraapasua mun jutuista ja hänkin yritti mua osastolle. Inhoon sitä sanaa. Ehkä kun nää promohommat on ohi ja oon saanu kaikki kelajutut selvitettyy ja eteenpäin. Ens vkolla ois taas mystery shoppauskeikkoja erääseen kenkäliikkeeseen. Näin en ajattele E:tä, kerään rahaa että pääsisin muuttamaan ulkomaille ja saisin vähän työpiiriä laajennetua. Oma kunto vaan ei jaksa ehkä. Pitää rampata matkahuollossa, hakea lähetyksiä ja tehdä raportteja ja ja ja. En ees tiiä missä mun verokortti on. 

Nyt väsyttää. Unien aika. Huomenna onneksi lääkäri, katotaan pajonko uskallan sanoa totuutta omasta voinnistani vai menenkö vain uusimaan diapam-reseptini.